Käsiohjelma

Tuomas Kyrön kirjasta
ALEKSI SUOMESTA

sovittanut näyttämölle
ARI-PEKKA LAHTI

 

Ohjaus
TUOMAS RINTA-PANTTILA

Dramaturgi
SANNA NIEMELÄINEN

Lavastus ja valosuunnittelu
MIKA HAARANEN

Puvut
ELINA KOLEHMAINEN

Sävellys ja äänisuunnittelu
ALEKSI SAURA

Naamioinnin suunnittelu ja toteutus
TUULA KUITTINEN

 

Ensi-ilta 9.10.2025
Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä
Kesto noin 2 t 5 min, sisältää väliajan

Esitysoikeudet
NORDIC DRAMA CORNER

Näyttämöllä

RODERICK KABANGA

EETU KÄNKÄNEN 

Ohjaajan sana

Tästä teoksesta on vaikea kirjoittaa.

Voisin kirjoittaa sisällöstä. Siitä mitä sota tekee sen kokevalle yksilölle. Tai rasismista, ulossulkemisesta ja niistä syistä, jotka ajoivat Aleksi Lysanderin ammattisotilaaksi. Voisin kirjoittaa myös siitä mihin maailman- ja turvallisuuspoliittiseen kontekstiin teos asettuu.

Mutta näistä asioista kirjoittaminen muutamalla lauseella tuntuisi jotenkin aliarvioivan niitä, muuttavan ne vain yksinkertaisiksi huomioiksi, pienentävän niitä.

Yhtälailla voisin kirjoittaa siitä, että teoksen estetiikka on etäännytetty ja tyylitelty, koska Euroopassa on käynnissä täysmittainen sota ja sodan esittäminen, leikkiminen, näyttämöllä tuntuisi banaalilta ja groteskilta.

Mutta estetiikasta kirjoittaminen tuntuisi itse sisältöön verrattuna pöyhkeältä, ikään kuin meidän teoksemme olisi yhtä tärkeä, kuin ne asiat, joista teoksessa puhutaan. Ja sitä se ei ole.

Taidan siis ottaa kiinni Aleksi Lysanderin sanoista näytelmän kirjoittajalle Ari-Pekka Lahdelle: ”Tärkeintä on, että sinä yrität parhaasi ja kuuntelet. Että katsot minun elämääni ja yrität ymmärtää, sitä ei tässä elämässä tapahdu tarpeeksi.”

Yrität ymmärtää.

Mitä tapahtuisi, jos me laajemminkin yrittäisimme hieman enemmän ymmärtää. Jos me emme kaivautuisi niin syvälle omaan todellisuuteemme ja ajattelisi, että se on oikea ja noiden toisten todellisuus väärä. Mitkä voisivat olla sellaisia inhimillisiä asioita, joiden kautta voisimme nähdä kaikissa kanssaeläjissämme jotakin samaa kuin itsessämme? Veden juominen? Leivän syöminen? Turvan hakeminen? Kontaktin tarve? Hyväksytyksi tulemisen halu?

Jos voisimme nähdä kaikissa ihmisissä jotain samaa kuin itsessämme, voisimme ehkä löytää yhteisiä nimittäjiä. Ja silloin myös ”niissä toisissa” olisi tuttuja piirteitä, he olisivat ainakin osittain ja henkisesti lähempänä. Silloin myös ymmärtäminen olisi helpompaa ja vihaaminen vaikeampaa. Rajalinjat, etupiirit ja kahtiajaot hankalammin vedettävissä.

Maailmanpoliittinen ilmapiiri on tällä hetkellä militarisoituva ja varustautuva. Yhteiskunnallinen ilmapiiri poteroituva ja kahtiajaukuva. Onko meillä tietä tästä ulos? Voisiko yritys ymmärtää olla yksi pieni askel kohti ratkaisua. Voiko empatia voittaa? Haluaisin ajatella, että voi.

En usko, että tämä käsiohjelmakirjoitus aloittaa suurta muutosta kohti uutta empaattista ihmiskuntaa. Mutta ehkä edes joku tämän luettuaan ajattelee asiaa, vaikkapa vain hetken verran. Ehkä harkitsee yrittävänsä, harkitsee yrittävänsä ymmärtää. Alku sekin, yhden ihmisen muutos.

Aleksi Lysander toivoi, että tämä teos saatettaisiin ensi-iltaan, kävi hänelle mitä tahansa. Hän koki, että jos yksikin ammattisotilaan urasta haaveileva jättäisi esityksen nähtyään tälle uralle lähtemättä, olisi hänen tarinansa kertominen kannattanut. Yhden ihmisen muutos.

Jostain kaikki alkaa.

Helsingissä 5.10.2025
Tuomas Rinta-Panttila

Dramatisoinnista

Minun nimeni on Ari-Pekka Lahti, olen tämän näytelmän kirjoittaja. Siviilipalvelusmies.

Minä en tiedä sodasta mitään. Tai tiedän sen, että isoisäni oli talvisodassa hevosmiehenä. Muistan sen ainoan kerran, kun hän sodasta kertoi, olin silloin 6-vuotias. Isäni siitä häneltä kysyi. Hän kysyi, että millaista siellä sodassa oli, että mitä sinä siellä teit. Isoisä vastasi olleensa hevosmies. Mahtoi olla helppo homma, isäni vastasi. Tuli hiljaista, sitten isoisä sanoi: ”Kun hakee kavereiden jäätyneitä ruumiita linjojen välistä, voi tulla milloin tahansa luoti päähän. Ei ollut helppoa.” Enempää sodasta ei puhuttu. Ei koskaan.

Samuli Aleksi Lysander oli ammattisotilas. Hän sai koulutuksen sotimiseen 18-vuotiaana. Sen jälkeen hän palveli vuoristojääkärinä useissa kriisipesäkkeissä Afganistanista Afrikkaan, kunnes menehtyi vapaaehtoissotilaana Ukrainassa lähellä vuodenvaihdetta vuonna 2024.

Kirjailija Tuomas Kyrö kirjoitti hänestä kirjan faktatietoon perustuen. Kyrö kävi haastattelemassa Lysanderia Kiovassa Ukrainassa sodan aikana. Kirja oli Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, ja nosti Aleksi Lysanderin nimen koko kansan tietoisuuteen.

Aleksin tarinan pohjalta päätettiin tehdä teatteriesitys. Minä sain tehtäväkseni tuon esityksen dramaturgian kokoamisen. Luin Kyrön kirjaa ja tutustuin sen kautta ihmiseen, jota en ollut koskaan tavannut. Lisäksi tutustuin sotilaan ammattiin, ja kohtasin itsensä Aleksin monta kertaa. Viimeisen kerran keskustelin hänen kanssaan Aleksin ollessa Ukrainassa syksyllä 2024. Aleksilla ei ollut rahaa, hän soitti ja sanoi olevansa pulassa. Keräsin kolehdin kavereiltani, ja lähetin hänelle Western Unionin kautta 800 euroa, jotta hän sai kypärän ja joitain tärkeitä varusteita ennen taisteluun lähtemistä.

Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana kysynyt itseltäni useita kertoja, millä oikeudella minä hänen tarinaansa näyttämölle kirjoitan. Millä oikeudella minä yritän mennä hänen nahkoihinsa, vaikka hyvin ymmärrän, ettei pinnan alle pääse kukaan toinen ihminen. Tai pääsee, mutta todellisuus on aina jotain muuta kuin se, mitä joku jossain kirjailijan kammiossa kuvittelee.

Lue lisää

Tuomas Kyrö perusti kirjansa dokumentaatioon, runsaaseen itse toimittamaansa haastattelumateriaaliin. Niin minäkin ajattelin tehdä, ja teinkin, mutta muutin osittain mieltäni keskusteltuani Aleksi Lysanderin kanssa. Olin ollut kuuntelemassa Aleksin ja hänen ystävänsä Juha Kreusin pitämän nelituntisen luennon: Mitä sota on, ja mitä se yksilölle tekee? Mikä on sodan todellinen hinta? Aleksi oli pyytänyt minua luennolle tapansa mukaisesti pilke silmäkulmassa: ”Tule paikalle, niin saatat hoksata jotain näistä hommista”, hän oli sanonut. ”No, hoksasitko?”, hän kysyi luennon jälkeen. En kyennyt puhumaan, olin niin järkyttynyt luennon sisältämästä materiaalista. Tai en pelkästään materiaalista vaan ehkä enemmän siitä, kun sodan inhimillinen kokemus tuli lähelle niiden ihmisten kertomana, jotka sodan olivat kokeneet.

Tuntui, että sodan verho olisi työnnetty sivuun. Tuhannet näkemäni sotaelokuvat, lukemani sotakirjat väistyivät ja minua katsoi suoraan silmiin ihminen, joka oli itse kokenut sodan.

Kerroin tämän Aleksille ja kysyin häneltä, mitenhän ihmeessä minä voisin pystyä samaan näytelmäni kautta. Mitä minun sinne pitäisi kirjoittaa?

Aleksi osoitti terävyytensä jälleen vastatessaan minulle: ”Kun sodasta puhutaan, niin kuullaan usein jonkun toisen todistus, ei koskaan sotilaan. Me sotilaat emme puhu. Tai jos puhumme, niin emme kerro kaikkea. On alue, johon ei yleensä mennä. Tänään sinne mentiin. Käytä hyväksesi kaikkea kuulemaasi, ja kerro sotilaan kokemuksesta. Anna mennä. Ilman mitään filttereitä.”

”Mutta siitä tulee kuitenkin minun kokemukseni, ei sinun,” vastasin Aleksille. Hän katsoi minua pitkään ja vastasi: ”Tärkeintä on se, että sinä yrität parhaasi ja kuuntelet. Että katsot minun elämääni ja yrität ymmärtää. Sitä ei tässä elämässä tapahdu tarpeeksi.”

Tämä teos, on tuon vilpittömän yrityksen lopputulos. Tämä perustuu Kyrön kirjaan, tämä perustuu Lysanderin ja Kreusin luentoon, ja siihen mitä Lysander on minulle itse lukuisten keskustelujen aikana kertonut.

Tämä esitys kertoo Aleksi Lysanderin tarinan, mutta yhtä lailla tämä voisi olla tarina jostain toisesta nuoresta miehestä, joka on vapaaehtoisesti valinnut elämäntehtäväkseen sotilaan tien.

Tämä esitys kertoo miehistä, joilla on useampia nimiä, mutta yksi jakamaton sydän.

Ari-Pekka Lahti, tekstin dramatisointi

Lämmin kiitos niille, joiden tuki ja läsnäolo ovat olleet merkityksellisiä tämän näytelmän syntyprosessissa:

Juha Kreus, Sodan kokeneet ry:
Kiitän siitä, että sain mahdollisuuden ymmärtää sotilaan matkaa syvemmin ja nähdä sen monia puolia.

Tuomas Kyrö:
Kiitos arvokkaasta avusta ja yhteistyöstä, joka on rikastuttanut tätä teosta monin tavoin.

Samuli Aleksi Lysander:
Kiitos siitä, että avasit elämäsi ja kokemuksesi, joiden kautta tämä näytelmä on saanut muotonsa. Rohkeutesi ja avoimuutesi ovat olleet esimerkkinä – myös minulle kirjoittajana.
Samuli Aleksi Lysander menehtyi näytelmän kirjoitusprosessin aikana. Hänen muistoaan ja esimerkkiään kunnioittaen.

Äänimaailmasta

Tämän näytelmän äänimaailma ei kuvaa ulkoista todellisuutta. Se ei toista sodan melua tai arjen ääniä, vaan kumpuaa sisäisistä maailmoista. Se on tulkintani mielen heijastuksista ja tunnelmista: toisinaan abstrakteja, toisinaan musiikillisia välähdyksiä, välillä raskaita äänikenttiä, joissa eri kerrokset sulautuvat toisiinsa. Ne eivät ole tarkkoja kuvauksia, vaan menetelmiä lähestyä ja tutkia kokemusta, jota ei voi täysin ymmärtää – eikä pukea sanoiksi.

Äänimaailmassa yhdistyvät hauraus, staattisuus ja toisteisuus, pulssi ja sattuma, vääristymät, kohina – ja hetkittäin melodisuus ja harmoniat. Teosta tehdessäni olen kysynyt itseltäni: miltä ulkopuolelle sulkeminen, sotilaan kokemus työnsä äärellä, sotilaan häpeä ja ennen kaikkea traumaperäinen stressihäiriö voisi kuulostaa? Näytelmän auditiivinen taso ammentaa näistä pohdinnoista ja pyrkii tavoittamaan jotakin siitä: häiriöistä, äkillisistä mielenliikkeistä, toistuvista kuulokuvista, jotka palaavat tajuntaan silloinkin, kun ympäröivä maailma vaikenee.

Työni kautta haluan osoittaa suurimman myötätuntoni kaikille sodista kärsiville.

 

Aleksi Saura, säveltäjä ja äänisuunnittelija

Skenografia ja valo

Aleksi Suomesta -näytelmän suunnittelu on mahdollisesti ollut vaikein työni. Yrittäessämme ymmärtää ammatikseen sotivaa ihmistä, leijuu yllä vaara, että tulisimme väittäneeksi jotain tietävämme sodassa vallitsevasta ilmapiiristä, ja tätä olemme halunneet välttää viimeiseen asti.

Sotaa on mahdollista simuloida lukemattomilla tavoilla tietokonepeleistä sotaharjoituksiin, mutta mikään niistä ei todennäköisesti lopulta voi valmistaa siihen todelliseen kuoleman läheisyyteen, joka sotatilanteessa vallitsee. Tämän vuoksi näyttämö on hyvin minimalistinen ja jättää mahdollisimman paljon tilaa ajattelulle, mielikuvitukselle ja vaikuttumiselle, ilman yritystä kuvittaa tilanteita.

Sotilaaksi tulevan tärkein ominaisuus on kyky kulkea kohti kuolemaa ja pysyä silti toimintakykyisenä. Kuolema on vääjäämättömästi vastaan tuleva seinä, umpikuja, josta ei käännytä takaisin. Hengissä selviytymisen primäärit vaistot ovat kaukana teatterin turvallisista penkeistä. Päädyimme kokoamaan yleisön mahdollisimman lähelle esiintyjiä, että voisimme korostuneesti olla kerrottavan äärellä yhdessä. Ympäri kulkeva liike jatkaa tätä yhteisen kokemisen ajatusta, samoin muu tilallinen ja valollinen suunnittelu kokoontuu saman ajatuksen alle mahdollisimman hienovaraisesti.

Koska turvassa emme pysty katsomaan kohti kuolemaa, täytyy silloin katsoa elämää.

 

Mika Haaranen, lavastus- ja valosuunnittelu

Kuvagalleria

Selaa kuvia

Toteutus

Järjestäjät
KATIANA CHATTA,
MINNA TUURI 

Vastaava näyttämömestari
PEKKA AITTA-AHO

Näyttämömestarit
JANI KURVINEN,
JUKKA PUHAKKA 

Kuiskaaja
ANU TAMMINEN 

Valomestari
VESA ELLILÄ 

Apulaismestari
MILLA VEIRTO

Äänimestari
PAAVO KOLTTOLA

Näyttämöoperaattorit
LASSE NIEMELÄ,
VILLE NIKKU

Näyttämötyöntekijät
JUKKA-PEKKA MÄLKIÄ,
MITRO PARTTI,
JARI VOUTILAINEN 

Lue lisää

Tuottaja
PIA KARETIE 

Päänäyttämöoperaattori
JUUSO MURTONIEMI 

Tekniset suunnittelijat
SAMIANTTI LAMPELA,
JUHO HAIKKA

Lavastuksen toteutus
RIIKKA MÄNTYNEN,
VILJAMI VÄRE,
TOMI KUUSINIEMI,
ANTTI RUTI

Tuotantopäällikkö
ILKKA KOKKONEN 

Ensemblepäällikkö
HEIKKI SANKARI 

Näyttämöosaston päällikkö
OLLI KOSKELO 

Lavastamon päällikkö
TUOMAS ANTIKAINEN

Lavastamon apulaispäällikkö
SAMPSA LAIHO 

Puvuston päälliköt
TIINA SIVONEN, NINA VIRKKI 

Naamioinnin päällikkö
HENRI KARJALAINEN

Valo- ja ääniosaston päällikkö
MARKO OKSMAN 

Käsiohjelman toimitus
HANNA KALSTO 

Käsiohjelman graafinen suunnittelu
KIM SINISALO

Ennakkokuvat
ILKKA SAASTAMOINEN

Esityskuvat
KATRI NAUKKARINEN

Vihreä kirja

Vihreä kirja

MATKALLA KOHTI
KESTÄVÄÄ TEATTERIA

Helsingin Kaupunginteatteri haluaa olla suunnannäyttäjä elämysten vastuullisessa luomisessa ja ratkaisemassa ilmasto- ja ympäristökriisiä yhdessä muun teatteri- ja kulttuurikentän kanssa. Helsingin Kaupunginteatterin tavoitteena on olla hiilineutraali vuoteen 2030 mennessä Helsingin kaupunkistrategian mukaisesti.

Lue lisää

Olemme sitoutuneet Teatterin vihreään kirjaan, joka on kestävämmän teatteritoiminnan ohjeistukseksi Isossa-Britanniassa laadittu malli. Tavoittelemme kaikissa 2025 alkavissa uusissa tuotannoissamme Teatterin vihreän kirjan perustasoa, jossa materiaaleista vähintään 50% on uudelleen käytettyä ja esityksen jälkeen vähintään 65% materiaaleista käytetään uudelleen tai kierrätetään.

Prosessi kohti kestävää teatteria aloitettiin syksyllä 2022 suomentamalla Theatre Green Book -malli Helsingin Kaupunginteatterin, Suomen kansallisoopperan ja -baletin ja Suomen teatterit ry:n (STEFI) yhteistyönä. Vuonna 2024 Teatterin Vihreää Kirjaa lähdettiin viemään osaksi arkea, aluksi muutamien kokeilutuotantojen avulla ja tänä vuonna sen käyttö laajenee kaikkiin alkaviin uusiin tuotantoihin. Vihreä kirja on jaettu kolmeen osa-alueeseen: teatterituotantoihin, rakennuksiin sekä teatterin muihin toimintoihin.

Vuoden 2023–2024 aikana Helsingin Kaupunginteatterissa on siirrytty energiatehokkaampaan led-valaistukseen ja rakennuksen katolle on asennettu omat aurinkopaneelit. Lavastamon ja puvuston materiaalien kierrättämistä ja uudelleenkäyttöä on tehostettu sekä integroitu selkeämmin luontevaksi osaksi luovaa suunnittelua. Vihreä kirja -malli liitetään asteittain saumattomaksi osaksi tuotantoprosessia suunnittelun alusta lähtien kaikille osa-alueille.

Lue lisää matkastamme kohti kestävää teatteria:

https://hkt.fi/vastuullisuus/teatterin-vihrea-kirja/

HKT sosiaalisessa mediassa