Teknologia ja muisti

Digitaalista aikaa käsitelleen filosofi Bernard Stieglerin (1952–2020) mukaan teknologia ei ole jotain ihmisen ulkopuolella sijaitsevaa, vaan se on perustavanlaatuinen osa ihmisyyttä. Teknologia ei ole pelkästään sitä, miten digitaaliset työkalut vaikuttavat arkielämään tai miten erilaiset organisaatiot, valtiot tai yksilöt käyttävät valtaansa niiden avulla. Stiegler erottaa ajattelussaan teknologian (technology) tekniikasta (technics), joka teknologian valmistusta ja käyttöä. Ihmisten ainutlaatuinen tapa olla olemassa maailmassa määrittyy eri yhteisöjen käyttämien työkalujen mahdollistamien kokemusten ja tiedon kautta, oli työkalu sitten kivikirves, sulkakynä tai internet. Tekniikan ydin ei siis ole laitteessa itsessään, vaan luovassa prosessissa, jolla ihminen luo suhteen maailmaan kulloisenkin työkalun avulla, ja jossa työkalut mahdollistavat uusia ilmaisumuotoja ja kulttuurisia käytäntöjä. 

Stiegler on kirjoittanut, miten ihmisen rajallinen muisti on joutunut turvautumaan ulkoistettuihin apuvälineisiin kuten kirjoittamiseen, valokuviin, kortistoihin ja tietokantoihin. Niin sanottua “luonnollista” ja “keinotekoista” muistia on arvotettu ja määritetty länsimaisessa ajattelussa eri tavoin eri aikoina. Antiikin ajan filosofi Platonin ajattelussa keinotekoinen muisti näyttäytyy uhkana, koska riippuvuus siitä heikentää ihmisen oman muistin harjoittamisen välttämättömyyttä, kun taas esimerkiksi filosofi Jacques Derrida (1930–2004) argumentoi, että muistin toiminta vaatii väistämättä teknistä ulkoistamista. 

Muistiarkistojen hoitajat

Taidehistorioitsija Claire Bishopin mukaan nykymuotoinen internet toimii “muistin äärimmäisenä alustana ja säilytyspaikkana”, joka ottaa haltuun kaikki aiemmat teknologiat: se voi asuttaa niin kuva-, video-, ääni- ja tekstimuotoista materiaalia. Tämän kehityksen myötä aikaisempien muistin ulkoistamisen muotojen ulkoasu ja rakenne muuttuvat yhtenäisiksi. Näyttö häivyttää materiaalien tuntoaistiin perustuvat ominaisuudet siinä missä standardisoidut kuvakoot ja liikkuvan kuvan aikaraamit muuntavat ne loputtomasti skrollattavaksi virraksi.

Yhtenäisenä massana näyttäytyvä muistimateriaali menettää Bishopin sekä konkreettiset että historialliset mittasuhteensa. Siinä menneisyys näyttäytyy esteettisesti ikuisesti kehää kiertävänä referenssimateriaalina, jonka yhteiskunnalliset kosketuspinnat ja ajalliset suhteet liudentuvat tunnistamattomiksi. Tieto muuttuu verkossa samanaikaisesti sirpaloituneeksi ja yhdenmukaiseksi. 

Bishop kirjoittaa, miten tietoinen suhde historiaan ja sitä kautta muistin ulkoistettuihin apuvälineisiin on tullut yhdeksi nykytaiteen tunnusmerkeistä 1990-luvulta alkaen, joka näkyy lukuisina tutkimukseen pohjautuvina installaatioina, videoesseinä, kuva-arkistoina, luentoperformansseina ja pseudomuseoina. Stiegler nostaa esiin Marcel Duchampin maalauksen Alaston laskeutuu portaita, No. 2 (1912), jossa taiteilija hyödynsi valokuvauksen ja elokuvan ajallisia perspektiivejä maalaustaiteessa, tai miten äänen tallentamisen teknologia mahdollisti 1900-luvun alussa musiikin opettelun korvakuulolta ja edisti klassisen musiikinopetuksen ulkopuolelle jääneiden mustien jazz-muusikoiden kuten Duke Ellingtonin uran kehittymistä.  

Ulkoistettujen muistialustojen ja historiatietoisen nykytaiteen suhde muuttaa merkitystään erityisesti aikana, jolloin yhä useampi taiteilija on elänyt koko elämänsä internet-aikana. Lähes jokainen kokoaa itsestään muistiarkistoa liikuskellessaan erilaisilla keskustelufoorumeilla, pikaviestipalveluissa, pelialustoilla tai visuaalisen aineiston jakamispalveluissa, jolloin muistin ja muistojen rekonstruktioinnin mahdollisuudet muuttuvat lähes rajattomiksi. 

Teknologiset unelmat

Kuvataideakatemian vuoden 2025 Kuvan kevät -maisterinäyttelyssä nähtiin Tuure Leppäsen (s. 1999) valokuva- ja videoinstallaatio, jota varten taiteilija oli valmistanut internetistä löydettyjen kuvien perusteella 3D-mallintamalla ja -tulostamalla sekä muottivalumenetelmillä lapsuudessa omistamiaan ja sittemmin kadonneita esineitä, kuten Fujifilm Quick Snap -kameran myyntipakkauksen. Taiteilijan mukaan installaatiossa kuvatut esineet ovat laajan toimijakirjon tuotoksia. Niiden syntyyn ovat vaikuttaneet “taiteilijan muistelu, koneen logiikka, teknologian tuottajien taiteelliset intressit sekä muiden internetissä toimivien ihmisten intohimot ja toive yhteisöstä.”  

Leppäsen prosessi ja teoksessa vaikuttavat toimijuudet rinnastuvat little_star95-esityksen tekijöiden lähtökohtiin. Teknologian mahdollisuudet yksityisten ja jaettujen narratiivien rakennustyössä suhteutuvat internetin muodostamiin ja levittämiin rakenteisiin. Ne mahdollistavat samanaikaisesti uudenlaisen kokeilun, leikkisyyden ja omaäänisyyden, mutta myös ihmisyksilöiden ja -ryhmien sekä tekoälymallien vahvistamaa syrjintää, vallan väärinkäyttöä ja ulossulkemista.   

Vaikka helposti tuntuukin siltä, että maailman ääririkkaat teknomiljonäärit määrittelevät yksinoikeudella nykyihmisen suhdetta teknologiaan, rohkaisee Bishop taiteilijoita muistiapuvälineiden luovaan hyödyntämiseen ja menneeseen sulkeutuvan nostalgisen luuppaamisen sijaan mielikuvittelemaan uusia kuvastoja ja astumaan kehän ulkopuolelle. Stiegleriä mukaillen: tekniset työkalut voivat avata uusia suhteita maailmaan ja mahdollistaa uusia ilmaisumuotoja – ihmisyyden ydin on luovassa prosessissa, jossa niitä käytetään eri tavoin.  

Lähteet

Bishop, Claire, 2024. “Déjà Vu: Invoking Modernist Architecture and Design.” Teoksessa Disordered attention: how we look at art and performance today. London: Verso. 

Kuvan Kevät 2025 -verkkokatalogi. https://www.uniarts.fi/taiteilijat/tuure-leppanen/  

Norton, Bryan. Our tools shape our selves. Aeon, julkaistu 1.4.2024.  

https://aeon.co/essays/bernard-stieglers-philosophy-on-how-technology-shapes-our-world 

Stiegler, Bernard. 2010. “Memory, with an introduction by Mark B. N. Hansen.” Teoksessa Critical terms for media studies. Toim. W.J.T. Mitchell ja Mark Hansen. Chicago: The University of Chicago Press. Ss. 64-87.  

Kirjoittaja Riikka Thitz on Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön kuraattori.