Arvio: Diivat
HERSYVÄN KIRJAVAA KOMEDIAA
Värit ja kirjavasti näyttämöntäyttävä lavastuskavalkaadi ovat huomattavin elementti Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltanäytelmässä Diivat. Alun junakohtausta lukuunottamatta koko komedia tapahtuu Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmän tyyppisesti samassa olohuonemaisesti sisustetussa tilassa.
Hannu Lindholm on tehnyt näyttämön avaraksi, hienostuneen vauraaksi saliksi, jonka taustalla siintää tiheästi vehreä puutarha. Näyttämökuva on väreiltään tarkennettu jokaista yksittäistä palmupuuta myöten aina taustakankaaseen saakka.
Sari Salmelan teatraaliset puvut suuntaavat samaan värien yltäkylläisyyteen. Ken Ludvigin näytelmäteksti viittaa moniin aiempiin näytelmiin. Puvut omalta osaltaan kattavat laajan kirjon näytelmiä tyyleineen.
Näyttelijäkonkkaronkka sisältää joukon vanhoja komedian konkareita, kuten Marjatta Raidan ja Esko Roineen, ohjaajaa itseään unohtamatta. Näyttämö oli tekijöiden kisailua siitä, kuka naurattaa eniten. Jokainen keräsi nauruja omalla tavallaan.
Santeri Kinnunen loi hahmoa eniten koko kropalla korostaen pappi Duncanin olotilaa yksittäisillä tanssiaskelilla tai omituisilla ruumiinvääntelyillä. Kinnusen fysiikka soi Duncanista mielenkiintoisimman hahmon tässä teoksessa.
Asko Sarkola etenkin naista esittäessään luotti pienien eleiden ja staattisen hölmöön kasvojen perusilmeeseen, mikä muista eriävänä toimi pitäen katsojan hersyvässä odotuksessa, mitähän Sarkolan esittämän Jackin esittämä Stephanie seuraavaksi tekeekään.
Diivat kokonaisuutena on hilpeää, mutta sangen tyypillistä naurattamisen tuputtamista. Tasasin välein katsomosta kuului tikahtuakseen kikattamista. Näytelmätekstistä oli helppo tunnistaa, missä kuuluu nauraa. Hauskuus on toki tuplavarmennettu, kun miehet pukeutuvat naisiksi.
Sattumat olivat näytelmässä perinteisen komeidan tapaan rakenteellisesti oivaltavia ja täten onnistuneesti koomisuutta luovia. Eikä mitään liian yllättävää tapahtunut: Näytelmä eteni turvallisen rauhallisesti alkunauratuksista loppuhöppänöinteihin.