Arvio: Diivat
KUN TEATTERI ON LEIKKIÄ
Tiedättehän ne teatterin ikivanhat tunnusnaamiot, toinen suu korvissa, toinen otsa syvissä murheen rypyissä. Nyt on vuorossa se ensin mainittu, puhtaasti. Se on oikein hyvä, sillä välillä tuntuu siltä kuin kansa ei oikein enää osaisi leikkiä, hullutella, heittäytyä lapsiksi. Jollet ole tehnyt naurutestiä pitkään aikaan, niin nyt on siihen mahdollisuus. Ota iso nenäliina mukaan, solisevan nenän ja virtaavien meikkien varalta.
Amerikkalaisfarssi istuu Helsingin Kaupunginteatterin lavalle erinomaisesti kiitos railakkaan ohjauksen ja maan kärkikoomikkojen. Neil Hardwick pomputtelee shakkilautansa nappuloita nautinnollisesti, ja velikullat Asko Sarkola ja Esko Roine tekevät omat pomppunsa vähintäänkin kahdella kierteellä.
Hilpeän veijaritarinan sankareina on kaksi reissussa rähjääntynyttä Shakespeare-näyttelijää, jotka helpon rahan toivossa ja lehti-ilmoituksen vauhdittamina tekeytyvät kadonneiksi sukulaisiksi ja siten mahdollisiksi perijöiksi. Tarkemmin sanottuna perijättäriksi, sillä yllätyskäänteen mukaan kyseessä onkin kaksi naista. Ammattinäyttelijälle ei mikään ole mahdotonta, uskottelevat Leo ja Jack, Esko ja Asko, toisilleen, ja sen väitteen he joutuvat myös isosti ponnistellen lunastamaan.
Perittävä ei nimittäin ole vielä kuollut, eikä ihan heti näytä kuolevankaan, minkä lisäksi omaisuutta kärkkymässä on muitakin. Ja kun vielä rakkaus hyppää peliin, niin on siinä omassa ruudussa pysyminen, olipa miten etevä huijari hyvänsä.
Sarkola ja Roine tekevät kaksoisroolinsa ällistyttävällä joustolla, nopein reaktioin ja kuin toinen toisistaan vastusta hakien ja yllyttäen. Näytelmäkirjailija on luonut hahmonsa juuri heidän kaltaisiaan tulkitsijoita varten, ja siksi esitys ei yksinkertaisesti voi epäonnistua.
Oman säteilynsä juoneen tuovat oikeat naiset, Meg, Audrey ja Florence, Satu Silvo, Vappu Nalbantoglu ja Marjatta Raita omine persoonallisine virityksineen. Iloisen yllätyksen tarjoavat Santeri Kinnunen suorastaan akrobaattisessa koomikkoroolissaan pappi Duncanina ja Eero Saarinen villin mieskuntoisena tohtorina. Pekka Strangin varsamainen ujo nuorukainen täydentää kuvion hellyttävästi.
Satu etenee kepeästi ja äityy väliin hauskuuttaviin kaksimielisyyksiin ”kukkivan” lempeässä, romantiikalle alisteisessa näyttämökuvassa ja tarinan käänteitä myötäilevässä puvustuksessa.