Arvio: Diivat
Asko Sarkola ja Esko Roine vetävät huimaa drag-showta Ken Ludwigin näytelmässä, jonka on ohjannut Neil Hardwick. Farssin huimat ja älyvapaat koukerot selvitetään taitavalla näyttelijäntyöllä. Aitona naisena lavalla säteilee Satu Silvo.
Farssi on arveluttavasta maineestaan huolimatta todellinen mestariluokan taitolaji. Epäonnistuessaan keitos on hirveätä puskateatteria, onnistuessaan taas riemastuttavan taiturimaista viihdettä. Ohjaaja Neil Hardwick tietää vuosikymmenten kokemuksella mistä naruista vetämällä suomalaiset saa nauramaan. Kaupunginteatterissa nähtävä Ken Ludwigin näytelmä Diivat täyttää odotukset myös taiturimaisten näyttelijöiden ansiosta. Ammattitaidosta ei ole puutetta, kun lavalla on sattuman oikusta jopa kolme teatterijohtajaa. Asko Sarkola HKT, Esko Roine TTT ja Pekka Strang, Lilla Teatern.
FARSSISOPAN KEITTOKIRJA
Farssi toimii tiettyjen lähes matemaattisten lainalaisuuksien mukaan. Eräs sääntö vaatii miehen pukeutumaan naiseksi. Vuosisadasta toiseen identiteetin vaihdos on nähty koomisena ja temppu tarjoaa näyttelijälle myös mahdollisuuksia lavatoimintaan. Transuilusta johtuvat väärinkäsitykset ja rakastumiset vetoavat meihin katsojiin. Diivoissakin on mukana aimo annos Charleyn tätiä ja Piukkoja paikkoja. Toinen sääntö on rakkaudesta tai rahan himosta tapahtuva hullunrohkeus. Myös katastrofin partaalla taiteilu naurattaa Diivoissa.
Juonen tasolla Diivat on juuri niin älytön kuin pitääkin. Eletään 1950-luvun Amerikassa. Leo Clark (Esko Roine) ja Jack Gable (Asko Sarkola) ovat kehäraakkinäyttelijöitä, jotka elättävät itsensä kierrättämällä Shakespearen tuotannosta kyhättyä TOP 10 koostetta. Menestys ei ole häävi, kassalipas tyhjä ja jatkuva reissaaminen rasittavaa. Duon aivot, eli rahanahne Leo saa hurjan tuuman lehti-ilmoituksesta. Läheisen pikkukaupungin miljonääri rouva Florence (Marjatta Raita) on kuollut ja nyt etsitään kadoksissa olevia sukulaisia omaisuutta jakamaan. Harmi vain, että lailliset perijät ovat naisia ja toinen vieläpä kuuromykkä. Pikku juttu loistaville Shakespeare-näyttelijöille, siis koitosta kohti.
Miljonäärin taloa emännöi hemaiseva ja vilpitön Meg (Satu Silvo) sulhaskandidaattinsa Duncanin (Santeri Kinnunen) kanssa. Duncan on pappi, joka kieli pitkällä odottelee Megille kuuluvia rahoja. Suunnitelmat muuttuvat kun kauan kadoksissa olleet, oudon romuluiset sukulaistytöt, Maxine ja Stephanie saapuvat paikalle. Nämä kuulevat saman tien ”ilouutisen”: Florence ei olekaan kuollut, vaan kamppailee hengestään tohtorinsa (Eero Saarinen) erikoisella myötävaikutuksella. Soppa alkaakin olla valmis.
Mausteeksi heitetään mukaan vielä tohtorin pitkänhuiskea luuseripoika Butch (Pekka Strang), sekä tämän iloluontoinen tyttöystävänsä Audrey (Vappu Nalbantoglu). Keitos alkaa kuplia. Roolileikit, väärinkäsitykset, hulluttelut puvunvaihtoineen ja rakastumisen hurmat seuraavat toisiaan. Itse herra Shakespearekin saa osansa Loppiaisaaton muodossa, joka kulkee Diivoissa eräänlaisena alatekstinä.
SOPAN MAITTAVAT MAUSTEET
Tietenkin jotain mainiota on siinä, että Kaupunginteatterin pääjohtaja nähdään lavalla naiseksi pukeutuneena. Lähtisikö moiseen poliittiseen kannanottoon mukaan toinen Helsingin pääteattereista? Toki silmän ja korvanruokaa on Diivoissa tarjolla muutakin. Hannu Lindholmin suunnittelema pompöösi lavastus kylpee Markku Penttilän karamellivaloissa. Alun junakohtauksessa lavalle todella puuskuttaa halkaistu juna. Harri Ahposen äänimaailmassa vaeltelee soundeja ja hittejä Bing Crosbysta Peggy Leen kautta Nick Caveen. Sari Salmelan suunnittelema puvustus tarjoaa mahdollisuudet aitoon teatterihullutteluun livree-asuineen. Jopa uljas käsiohjelma tarjoaa koreita kuvia ja mainion sarjakuvamaisen harjoituspäiväkirjan. Lämminsävyiseen huumorihittiin on satsattu oikein kunnolla.
Hardwickin ohjaus on letkeän sallivaa, mutta vaatii näyttelijöiltään tarkkaa rytmitajua. Herrasmieskonkarit Asko ja Esko ovat tässä tietenkin aivan omaa luokkaansa. Huumori syntyy charmanttiuden, röyhkeyden ja taituruuden yhdistelmästä. Kumpikin näyttelijä loistaa karismansa voimalla vähän tutuillakin konsteilla. Flamencoasussaan pöyhistelevä Sarkola on suorastaan kaunis. Huolestuneena kuuntelin kummankin sankarin römeää ja prässättyä äänenkäyttöä. En soisi moisten herrojen joutuvan äänihuulileikkaukseen.
Muusta miesjoukosta etenkin Santeri Kinnunen tekee mainion tyypin yrmeänä pappina. Eero Saarinen pärjää niin ikään hyvin irstaana lääkärinä.
Ken Ludwigin lempihahmo on ilmiselvästi ollut Meg. Kun puhumme näytelmän oikeista naisista, niin Satu Silvo tekee Meginä loistavaa työtä. Vilpittömyys, kuuntelu, ajoituksen tarkkuus, kaikki toimii Silvon työskentelyssä. Megin unelma näyttelijyydestä ja elämän nälästä saa Silvon tulkinnassa ripauksen myös esityksen kaipaamaa traagista virettä.
Vappu Nalbantoglu tuo esitykseen raikkautta, mutta miksi hahmo on ohjattu niin bimboksi?
Marjatta Raita on uskomaton kuoleman rajalla hiipuvana vanhuksena, joka viisaasti ja tarkasti näkee kuitenkin kaiken.
Asko Sarkola on joskus puolustellut keveiden farssien olemassaoloa HKT:n suurella näyttämöllä. Hänen mukaansa saaduilla lipputuloilla voidaan rahoittaa kunnianhimoisempien draamojen esittämistä muilla näyttämöillä, kuten esimerkiksi Pasilan pienellä näyttämöllä. Diivoissa ei ole kuitenkaan mitään häpeämistä. Se on juuri niin kevyttä, naurattavaa ja liikuttavaa kuin pitääkin. Ehkä on myös Sarkolan ja Hardwickin viisautta, että esitys ei edes yritä olla poliittinen tai moderni. Komiikan lait kun ovat ikuisia.