Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Diivat

Päivi Taussi – Kymen Sanomat – 02.10.2005

DIIVOJEN DRAG SHOW KASVAA PARODIAKSEEN

Roine ja Sarkola esittävät
Leoa ja Jackia,
jotka esittävät Shakespearea
sekä Maxinea
ja Stephanieta, jotka esittävät…

Esko Roine ja Asko Sarkola esittävät kahta melkoisen surkeaa näyttelijää
Leoa ja Jackia. Leo ja Jack esittävät pitkästyttävästi
Shakespeare-katkelmia, pitkästyttävästi mutta silti ammattilaisina. Sitten
he päättävät pistää ammattitaitonsa likoon ja teeskennellä kahta
miljoonaperijää, ja he harjoittelevat olemaan näitä ensin miehinä ja sitten
todellisuuden paljastuttua naisina. Roineen ja Sarkolan esittämistä Leosta
ja Jackista tulee siis Maxine ja Stephanie, jotka joutuvat esittämään
paitsi kadonneita sukulaisia myös Shakespeare-katkelmia. Vähän väliä
jompikumpi pyristelee eri todellisuudenkerroksessa kuin toinen. Roineen ja
Sarkolan on pidettävä kerrokset erillään – paitsi silloin, kun Leo ja Jack
unohtavat, keitä he oikein ovat.

Diivat on on tarkkuuden teatteria. Onnistuakseen se vaatii sellaiset
huikeat komedianäyttelijät kuin juuri Esko Roine ja Asko Sarkola, sillä
jokainen poskilihaksen värähdys on olennainen.

Kylläkyllä, kyllä muutkin näyttelijät ovat hyviä, naiset säteilevät ja
miehet luihustelevat tai ovat muuten omituisia. Mutta muut roolit vain
kehystävät keskikaksikon riekkunaa.

Roine ja Sarkola – tai oikeastaan Leo ja Jack – pukeutuvat siis mekkoihin.
Se on riskialtis temppu, onhan naiseksi sonnustautunut mies takuuvarma
naurun lähde ja takuuvarmuudessaan kulunut. Diivoissa drag show kasvaa
parodiakseen. Herrat ovat melkein viehättäviä niissä kamalissa vetimissään,
mutta koko ajan helmoissa kopsuu pukin karvainen sääri ja sorkka.

Junalla idylliin
Neil Hardwickin ohjaama esitys on alkuun vähän hidas. Kömpelöt
Shakespeare-tulkinnat ovat asianmukaisen kammottavia, mutta silti vähän
uuvuttavia. Tanskan prinssi pitelee pääkalloa ja kyselee olemisen
vaihtoehtoja, niin kuin Hamlet-ikonissa usein yhtäaikaisesti tehdään,
niukan pukuvaraston pölyisimmät samettipuvut saavat käyttöä ja niin
edelleen, mutta ei tämä vielä ole oikein hauskaa.

Diivat syntyvätkin vasta junassa, vaikka pohjustus on tietysti tarpeen.
Niin, näyttämölle vyöryy juna! Ensin oikein säikähdin, että auton
raijaaminen näyttämön taikaa rikkomaan ei enää riitä, että vielä isompi
kone pitää saada liikkumaan. Hämäys oli täydellinen, sillä kyse oli kuin
olikin näyttämön taiasta. Junasta pääsee idyllien taloon: Hannu Lindholmin
lavastus toimii paitsi farssimaisten ilmestymisten ja katoamisten
näyttämönä on myös unelmia tarjoilevan kaunis.

Lopuksi Hardwickin ohjaama esitys on niin nopea, että Leo ja Maxine ovat
yhtä aikaa näyttämöllä eri rooleissa. Aikakäsitys saa muutenkin kyytiä:
1950-luvulle sijoittuva näytelmä hyödyntää 2000-luvun tapaa elehtiä.
Esityksen loputtua pelkäsin, että ripsivärit olisivat pitkin poskia.

On se aika nokkela sokerileivos.