Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Diivat

Teija Himmelroos – Alueuutiset – 05.10.2005

DIIVAT KOMEDIAN YTIMESSÄ

Helsingin kaupunginteatterin Diivat noudattaa Shakespeare-komedioiden rakennetta. Ken Ludwigin käsikirjoitamassa näytelmässä alun esittelyä seuraa varsinainen alku. Päähenkilöiden ongelmat kasvavat ihmissuhdevyyhdissä, jossa mies- ja naisroolit sekoittuvat ja sekoittavat. Parit rakastuvat ristiin. Näytelmän sisällä kulkee Shakespearen näytelmäpätkät näyttelijöineen, harjoituksineen. Lopussa ongelmat ratkeavat. Rakastavaiset saavat toisensa. Yhteinen lopetus aloittaa sisäisen näytelmän. Ludwigin teksti herkuttelee Shakespearella ja onnistuu siinä erinomaisesti.


Neil Hardwickin ohjaama komedia naurattaa, ainakin vauhtiin päästyään. Toki on huvittavaa nähdä miehiä naisten vaatteissa, mutta se ei yksin riitä. Eikä siinä olekaan tämän näytelmän komediallinen ydin.

Näytelmän alussa ollaan hirviporukan vuosijuhlassa. Sitä kuvaa valtava hirsiseinä. Entiset tähtinäyttelijtä Leo Clark ja Jack Gable esittävät Shakespearen koottuja kohtauksia. Kukaan ei heitä halua, rahat ovat loppussa ja jotakin on keksittävä.

Näyttämölle puksuttaa oikea juna. Suurella näyttämöllä kaikki on mahdollista.

Leo ja Jack ryhtyvät huijaukseen. Juna saa jäädä ja päänäyttämöksi avautuu amerikkalainen kartanounelma. Siinä sitten pysytäänkin loppuun asti. Hannu Lindholmin lavastukselliset yllätykset päättyvät tähän.


Esko Roineen Leo ja Asko Sarkolan Jack tavoittelevat miljoonia. He pukeutuvat Maxineksi ja Stephanieksi ajautuen vääjäämättä piukkoihin paikkoihin. Yleisö nauraa. Toki miehet ovat huvittavan näköisiä, mutta eniten heissä naurattaa vilpitön pyrkimys. Näillä näyttelijöillä on selvä päämäärä. Sen tarkoitus ei ole huvittaa ulkoasulla.

Esko Roine on roolityössään monitasoinen elävä mies, joka omaksikin yllätyksekseen oikeasti rakastuu. Hänestä löytyy vanha ystävä, kilpakumppani, charmikas naistenmies ja lämpimänvanttera Maxine. Roine on salamannopea reaktioissaan. Hän ei yritä, pyrkimällä pyri vaan loistaa elämällä Leon tai Maxinen todellisuutta. Kaikkineen.


Asko Sarkolan Jack
on erinomainen vastapari Leolle. Diivan elkeet alkavat maistua ja soppa senkun sakenee. Väärinkäsitysten mestarinäytteessä Jack viettelee Duncan-pappia ja pelkää tulevansa vietellyksi. Yleisö ulvoo naurusta.

Roine ja Sarkola ovat näytelmän kantava voima. He eivät mene komediasta sekaisin vaan pystyvät luomaan huvittaville hahmoilleen inhimilliset raamit.

Santeri Kinnunen on Duncan-pappi. Hänellä on tärkeä rooli yrittäessään estää Jackin ja Leon päämääriä. Kinnunen naurattaa fyysisellä luikertelullaan. Hän tekee ristiriitaisia toimintoja. Pelkkä yllätyksellinen liikekieli ei kerro, mikä tämä pappi on miehiään.

Näytelmän naishahmoille tuntuu riittävän kepeys ja kivat vaatteet. Henkilöt jäävät usein kauniiksi koteloiksi.
Satu Silvo sädehtii Meginä. Hän haluaisi elämältä enemmän, mutta velvollisuus pidättää. Silvo ryntäilee levottomasti pitkin näyttämöä, kirkuu ja hillitsee itseään. Hiljaisuus paljastaa hahmosta enemmän.
Marjatta Raidan Florence-isoäiti luo pienessä roolissaan tarkkanäköisen vanhuksen. Höperyydestä ei ole tietoakaan, vaikka höperönä pidettäisiinkin.

Parhaimmillaan näytelmä saa katsojan ahneeksi. Hän odottaa malttamattomana jokaista sanaa ja reaktiota. Toivoo, ettei loppua tulisi. Eikä sitä tulekaan. Esirippu laskeutuu: näytelmä alkakoon.