Arvio: Sateenkaaren taa
TAITEILIJATTAREN VIIME NÄYTÖS
Susanna Haavisto loistaa traagisena tähtenä elämänsä ehtoossa.
Judy Garlandista, tuosta Hollywoodin kulta-aikojen suuresta suosikista, saisi varmasti helposti suuren ja näyttävän musikaalispektaakkelin, mutta näytelmäkirjailija Peter Quilter on tyytynyt toisenlaiseen ratkaisuun. Torstai-iltana Pasilassa ensi-iltansa saaneessa uutuudessa on vain kolme näyttelijää ja kaksi muusikkoa; siitä huolimatta tuloksena on vaikuttava kuvaus suuren taiteilijan traagisesta kohtalosta ja musiikillisestikin hyvin onnistunut kokonaisuus, josta muodostunee jälleen yksi suuri yleisönsuosikki kaupunginteatterin ohjelmistoon.
Pillereiden voimalla
Tapahtuma-aika on joulun tienoo vuonna 1968 ja paikka Lontoon hotelli Ritzin pieni sviitti. Judy Garland on saapunut kaupunkiin tarkoituksena esiintyä kuusi viikkoa konserttikiertueella, vaikka hänen elämänsä on kovin hataraa selviämistä niin lavalla kuin sen takanakin. Mukana on tuore sulhanen Mickey Deans, joka toimii myös Judyn managerina sekä uskollinen homoseksuaali pianisti ja sydänystävä Anthony. Hotellihuoneessa tapahtuvista intiimeistä jaksoista ja tuokioista leikataan sitten ajoittain tämän viimeisen konserttikiertueen esiintymisiin.
Draamaa ja konflikteja oli Judy Garlandin elämä täynnä ja tästä lähtökohdasta Peter Quilter kuvaa merkittävän taiteilijan viimeistä taistelua rakkaudenkaipuun ja esiintymishalun ristiaallokossa. Hotellihuoneessa tapahtuvasta draamasta ja repaleisesta elämästään huolimatta yleisö edelleen näet rakasti Judya ja hänen lavasäteilyään, vaikka viimeinen kiertue ei aivan putkeen mennytkään. Hauraan ja herkän naisen lumovoima tehosi yhä. Kaksi hänen viimeisten aikojen läheisintään joutuvat tarinassa kestämään tähden tempoilua ja oikkuilua, kun joskus pelkkä lavalle meneminen tuottaa suunnattomia vaikeuksia. Joskus siihen tarvitaan lääkkeitä ja viinaa, vaikka sitten läheisten vastentahtoisesti antamina.
Näytelmän pohjavire on selkeästi traaginen, mutta siihen on myös sujuvasti saatu mukaan tilannekomiikkaa. Voisi sanoa että mukana on hymyilyä kyynelten läpi.
Huikea bravuuri
Judy Garlandin rooli näytelmässä on varmasti monelle näyttelijättärelle unelmarooli ja Susanna Haavisto ottaa siitä kyllä kaiken irti. Aiemminkin olemme nähneet näytteitä hänen monipuolisista taidoistaan ja kyvystään heittäytyä täysillä rooleihinsa ja nyt hän tekee saman ehkäpä paremmin kuin koskaan. Kun esitettävä hahmo on niin monen tuntema, sanoisinko elämää suurempi hahmo, tuntuu miltei mahdottomalta että joku saattaisi onnistua roolissa niin loistokkaasti kuin Haavisto nyt tekee. Syntyy illuusio kuin lavalla todella olisi Judy Garland, ei vain näyttelijä joka näyttelee häntä. Hänen ulkoinen olemuksensakin on jo hyvin hauraan garlandmainen ja kun hän ryhtyy esittämään tähden ikivihreitä säveliä, myös hänen äänensä tuo hätkähdyttävästi mieleen Garlandin; sama karhean hellä ääniala on käytössä. Rajut mielialan vaihtelut ilon hetkistä syvään masennukseen ovat totaalisesti Haaviston hallussa. Katsomossa vieraana ollut näytelmän kirjoittaja Peter Quilterkin tuntui olevan hänen suorituksestaan vaikuttunut, kun hänet esityksen jälkeen pyydettiin kukitettavaksi lavalle.
Näytelmän kaksi muuta roolia uhkaavat jäädä hivenen Judyn varjoon, vaikka molemmilla niistäkin on oma tärkeä tehtävänsä. Petja Lähde esittää hyvin viimeiseksi aviomieheksi jäänyttä Mickeya, joka on kiehtovan kaksitahoinen henkilö. Hänen aitoja tunteitaan Judya kohtaan ei tohdi epäillä, mutta samanaikaisesti hän managerina varmasti tietää hyötyvänsä koko ajan tulevan vaimonsa menestyksestä. Hänen hahmonsa voi nähdä yhdistelmänä niitä henkilöitä, jotka oikeasti välittivät Judysta ja toisaalta niitä, jotka vain siivestivät hänestä irtiotettavasta julkisuudesta ja maineesta.
Santeri Kinnusen esittämä pianistiystävä Mickey on kirjailijan luoma fiktiivinen hahmo, joka olisi jo pitkään halunnut viedä Judyn pois siitä maailmasta, johon tämä on jo melkoisen väsynyt. Kinnusen Mickey on näytelmässä ystävällinen ja sydämellinen hahmo, ei kuitenkaan mikään pelle, jollaiseksi homoseksuaalit monissa vastaavissa yhteyksissä helposti kuvataan. Kinnunen tuo näytelmään omalta osaltaan tapahtumien traagisuutta keventävää huumoria.
Keskeisin osa näytelmän tapahtumista sijoittuu Markus Tsokkisen lavastamaan sviittin, joka on juuri niin tylsän näköinen kuin hotellihuoneet yleensäkin ovat. Hyvin nopeasti ja sujuvasti se kuitenkin muuttuu myös konserttiestraadiksi. Tuomas Kesälä ja Juha Tikka säestivät Haaviston upeita tulkintoja hienosti. Näytelmän päättävä Over The Rainbow herkisti katsojat juuri sopivasti kotimatkaa varten.