Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Sateenkaaren taa

Ilkka Kuosmanen – Etelä-Suomen Sanomat – 20.01.2007

SATEENKAARI PÄÄTTYI PILLERIPURKKIIN

Susanna Haavisto tekee riipaisevan roolin Helsingin kaupunginteatterin
Judy Garlandina


Judy Garland oli yksi Hollywoodin niin sanotun musikaalielokuvakauden
kirkkaimmista tähdistä. Parhaiten hänet muistetaan todennäköisesti
roolistaan Dorothyna Ihmemaa Ozissa (1939).

Vain 16-vuotias Garland lauloi siinä itsensä amerikkalaisten ja myöhemmin
koko maailman sydämiin haaveellisella Over the Rainbow -klassikolla.
Kappale toimi myöhemmin pohjana myös Garlandin soololaulajan uralle.

Garlandin oma elämä ei kuitenkaan mennyt aivan niin kuin laulussa
sanotaan. Vuonna 1969 lääkkeiden yliannostukseen kuollut Garland oli
tottunut napostelemaan pillereitä vaivaan kuin vaivaan teini-ikäisestä
lähtien. 1960-luvulla hän oli jo kovan luokan narkomaani ja korviaan
myöten veloissa.

Peter Quilterin kirjoittama Sateenkaaren taa – tänä iltana Judy Garland
kiinnittyy tähän traagiseen tosiasiaan. Vuoteen 1968 sijoittuva kolmen
näyttelijän pienoismusikaali kuvaa Garlandin viimeistä suurta Lontoon
konserttirupeamaa, joka päättyi katastrofiin. Garlandin kohtalo lienee
sopiva muistutus jokaiselle nykyajan pop-idoliksi pyrkivälle siitä, kuinka
raadollista viihdeteollisuus voi pahimmillaan olla.

Haavisto osuu nappiin

Muotonsa puolesta Sateenkaaren taa muistuttaa kovasti niin ikään Peter
Quilterin
kirjoittamaa Suurenmoista-musikaalia, joka myös pyörii
parhaillaan Helsingin kaupunginteatterissa.

Taas ovat pääosassa itsepäinen nainen, musiikki ja tositapahtumiin
perustuva elämänkohtalo.

Mutta toisin kuin Suurenmoista-musikaalin väärin laulavan Florence Foster
Jenkinsin
tapauksessa, nyt päästään pintaa syvemmälle.

Siitä suurin kiitos kuuluu Susanna Haavistolle, joka on omaksunut
Garlandin olemuksen jokseenkin täydellisesti.

Haaviston Judy on vuoroin valloittava ja säälittävä, loistava ja röyhkeä,
sairaalloisen narsistinen ja riipaisevan epävarma – siis suorastaan
skitsofreninen yhdistelmä haurautta ja voimaa.

Kohtalokkaaksi koituva tekijä on kuitenkin se, että Judy tietää, miten
miehiltä saa haluamansa, olipa kyse sitten ihan vain pikkuriikkisestä
tilkasta viskiä, viikkokausien maksamattomista hotellilaskuista tai
sormuksesta nimettömään.

Perusteellisen roolin kruunaa Haaviston tumma altto, joka soi tilanteesta
riippuen joko rosoisesti tai loistokkaasti.

Ei suurta draamaa

Satu Rasilan ohjaus on toimiva, joskin hieman tasapaksu. Kovin suurta
räiskettä ei tarinasta saada irti Studio Pasilan ”mustassa boksissa”
steriiliä hotellimiljöötä ja pelkistettyjä lavaesiintymisiä
vuorottelemalla.

Toisaalta tämän pienoisen junnaavuuden voisi kai käsittää myös kuvaksi
hiipuneen tähden todellisesta elämästä. Kaverit ovat kaikonneet, ja elämä
on selviytymistä. Narkkarilla on narkkarin sielu, olkoonkin, että olisi
tottunut luksukseen.

Näytelmän miehet ovat Judyn kanssa enimmäkseen helisemässä.

Santeri Kinnunen on hauskasti lakoninen ja kaikennähnyt homopianisti
Anthony, joka tuntee Judyn ja tämän miehet paremmin kuin nämä tuntevat
itsensäkään. Silloin tällöin välähtävästä koomisesta virityksestä
huolimatta Kinnunen ei haksahda tekemään roolistaan mitään karikatyyriä
vaan kokonaisen henkilön.

Petja Lähde jää hieman hahmottomammaksi aviomies-manageri Mickey Deansina.
Tämän tulkinnan mukaan Deans uskoi ensin aidosti parantavansa kaikki
haavat, kuten kuka tahansa rakastunut hölmö, mutta alkoi lopulta tuputtaa
Judylle itsekin pillereitä, jotta show ja talous olisivat pysyneet
raiteillaan.