Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: ”Suurenmoista!”

Matti Lehtonen – Turun Sanomat – 25.10.2006

Komedia maailman huonoimmasta sopraanosta

SIRKKELIÄÄNEN SULOSOINNUT


The Glory (????) of the Human Voice on nimeltään yksi historian kuuluisimmista laululevyistä. Levyllä on äänessä merkittävä laulutaiteilija Florence Foster Jenkins (1868 – 1944), jolla tosin on kyseenalainen kunnia kantaa ”maailman huonoimman sopraanon” titteliä.

Foster Jenkins oli nimittäin omasta mielestään lahja laulutaiteen maailmalle, mutta normaalein kuuloelimin varustetun ihmisen sävelkorvaan hän laulunsa kuulostaa vanhan sirkkelin ja asennevikaisen kääpiövillakoiran risteytykseltä.

Foster Jenkins piti itseään viime vuosisadan alun suurimpien koloratuurisopraanojen, kuten Nellie Melban ja Amelita Galli-Curcin veroisena, vaikka todellisuudessa hänen laulamisensa oli teknisesti ja musiikillisesti lähinnä aloittelijatasoa.


Paluu
parrasvaloihin



Florence Foster Jenkins on palannut parrasvaloihin! Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa Peter Quilterin kirjoittaman ja Neil Hardwickin ohjaaman komedian Glorious! (Suurenmoista!), jossa epäsopraanon elämää kuvaillaan muutaman kohtauksen valossa. Näytelmä huipentuu Jenkinsin kuuluisaan konserttiin loppuunmyydyssä Carnegie Hallissa 1944.

Näinä aikoina, kun oikeiden historiallisten henkilöiden yhteiskunnan laidasta laitaan – Jean Sibeliuksesta Matti Nykäseen – entisiä ja nykyisiä elämänvaiheita yritetään Suomessa valottaa elokuvan ja näytelmän keinoin, on hauskaa huomata muuallakin harrastettavan samaa.

Ja mikäs siinä, onhan Foster Jenkinsin tarina pienessä mittakaavassa kiinnostava ja ainakin lähtökohdittain hauska. Hänen laulantaansa ei nimittäin voi kuunnella naama peruslukemilla – paitsi jos sitä joutuu kuuntelemaan liian pitkään.


Musiikkia
maukkaasti



Quilterin näytelmä sisältää jokusia farssimaisia ylilyöntejä, mutta yhtä paljon siinä on humaania lämpöä. Omalaatuiseen päähenkilöön suhtaudutaan kaikesta huolimatta melko empaattisesti eikä irvailussa mennä tarkoitushakuisen solvaamisen puolelle.

Olihan Foster Jenkins perityn omaisuutensa turvin huomattava taiteen mesenaatti, ja jos kohta hänen itsekritiikkiään ei pääse kehumaan, hän sai kuitenkin yhtä sun toista hyvää aikaiseksi laulutaiteen tukemisen saralla. Lisäksi hän lahjoitti konsertoimalla saamansa varat hyväntekeväisyyteen.

Tekstin ja ohjauksen heikkous on muutamia kohtauksia vaivaava hitaus ja raskassoutuisuus. Esimerkiksi näytelmän alussa tuhrataan ihan liikaa aikaa ennen kuin homma lähtee käyntiin.

Musiikkia käytetään erittäin maukkaasti. Foster Jenkinsin ainutlaatuisen äänenvärin ei anneta kokea inflaatiota tunkemalla sitä joka rakoon. Niinpä näytelmän huipentava klassinen Yön kuningattaren aaria on ikäänkuin ehtinyt jo kasvaa korkoa ennen kuin se esitetään koko suurenmoisessa komeudessaan.


Ilmiömäinen
Havukainen



Riitta Havukainen on ilmiömäisen hyvä pääroolissa. Jenkinsin tätimäinen olemus yhtyneenä hänen raudanlujaan itsevarmuuteensa tulee mehevästi esille, minkä lisäksi Havukainen kykenee vakuuttavalla tavalla vastaamaan Florencen legendaaristen laulusuoritusten ihmisäänelle asettamiin huikeisiin haasteisiin.


Muissakin rooleissa, Florencen pianistina (Jouko Klemettilä) ja poikaystävänä (Pertti Koivula), hänen ystävättärenään (Eija Vilpas) ja kokkinaan (Heidi Herala), on oikein hyvät näyttelijät. Näyttämötoteutus on kaikin puolin näyttävä ja toimiva.