Arvio: Evita
VUOKKO HOVATTA LOISTAA EVITANA
Helsingin kaupunginteatterin musikaali Eva Peronin tuhkimotarinasta sujuu kuin lattaritanssi.
Finland Festivalsin vuoden 2002 nuori taiteilija ja Ultra Bra -yhtyeen alkuperäiskokoonpanoon kulunut näyttelijä Vuokko Hovatta tekee paluun tähtijulkisuteen Evita-musikaalin nimiosassa. Nykyisin Helsingin kaupunginteatterin vakinaiseen henkilökuntaan kuuluva Hovatta on valovoimainen esiintyjä ja upea laulaja, joka selviää vaivoitta Andrew Lloyd Webberin musiikin rytmisistä ja sävelkulullisista koukeroista.
Argentiinan presidentin Juan Perónin puolison, kansan jumaloiman Maria Eva Duarte de Perónin (Evita) henkilöstä on esitetty ristiriitaisia käsityksiä riippuen siitä, mistä näkökulmasta tämän toiminnan motiiveja halutaan tarkastella. Kurt Nuotion ohjaamassa Helsingin kaupunginteatterin Evitassa annetaan kyllä sivistyneesti armo köyhän kansan parissa syntyneelle pyhimyslegendalle, mutta keskeiseksi arkitason vaikuttimeksi nostetaan kosto: sen kohteena on porvaristo, joka hylki palkkapiian äpärää lapsuudessa eikä antanut tälle semminkään mitään arvoa.
Kaikella rohmuamallaan omaisuudella ja ulkoisella prameilulla Eva Perón näytti pilkkaajilleen nousseensa heidän yläpuolelleen eikä kansa pannut pahakseen hyväntekijälle, joka jakoi avokätisesti avustuksia köyhille.
Eva Perón oli hyvinkin sisäistänyt miehensä nimeä kantavan yhteiskuntaopin, joka tähtäsi ulkomaisesta omistuksesta vapaaseen valtiokapitalismiin. Hän myös henkilökohtaisti taistelun naisen yhteiskunnallisen aseman puolesta, mistä ansiolistalle kirjataan muun muassa naisten saama äänioikeus Argentiinassa vuonna 1947.
Mutta musikaali on toki vain viihdettä eikä totuuskomission raportti. Evita käyttää taitavasti hyväkseen naisellisia aseita toteuttaessaan suunnitelmaansa nousta tähtiin ja vaikutusvaltaan.
Ensimmäinen kohde on kuuluisa tangolaulaja, joka käyttää 15-vuotiasta pikkukaupunkilaistyttöä hyväkseen ja joutuu moraalisesti painostettuna ottamaan tämän mukaansa Buenos Airesin.
Siellä Eva saa vähin erin jalansijaa näyttelijänä ja mallina, sittemmin suosittuna radioesiintyjänä, eikä hän kaihda käyttää uraansa edistääkseen sopivia rakastajia.
Juan Peroniin, Argentiinan työministerinä toimivaan everstiin Eva tutustuu 25-vuotiaana. Tapaamisen tulkitseminen rakkaudeksi ensi silmäyksellä on vain osatotuus: tekeillä on molemmin puolinen hyötysuhde. Juan Perónille Evita on poliittisesti uskottava yhteys tavalliseen kansaan ja tälle puolestaan avautuu miehen makuuhuoneesta ovi vallan saleihin.
Nuotion ohjauksessa on jollain tavoin pyritty välttämään sitä, että poliittisesti epäkorrektista Evitasta olisi tuotu esiin se ehkä aito ristiriita, joka leimasi hänen lyhyttä elämäänsä. Evita tulkitaan ennen muuta taitavaksi pelinaiseksi ja vaikka kyseessä onkin tuhkimotarina, se nähdään omanvoitonpyyteen valossa.
Evita-musikaalissa kriittisenä kommentoijana toimii legendaarinen vapaustaistelija, argentiinalaissyntyinen Ernesto Che Guevara, joka liittyi nuoruudessaan peronismin vastaiseen rintamaan. Käsikirjoittaja Tim Ricelta Chen ottaminen mukaan on sinänsä nokkela veto: tämän edustamalle ideologialle ei käynyt pitkässä juoksussa sen paremmin kuin kapitalismin ja kommunismin aatteet yhdistäneelle peronismille.
Musikaaleja ei kuitenkaan tehdä niiden sisällöllisen painoarvon vuoksi. Evitakin on ennen muuta hienosti toteutettu näyttämöshow. Se tarjoaa vauhdikkaita lattarirytmejä laidasta laitaan ja luontevia melodioita, joita Webber ei alkutuotannossaan väheksynyt.
Webberin musikaalit ovat läpisävellettyjä ja kaupunginteatterin esityksessä tämä on oivallettu sitä kautta, että se on myös ”läpitanssittu”. Siinä ei ole rajaa, mihin ohjaajan työ päättyy ja mistä koreografin, Markku Nenosen, osuus alkaa. Koreografia sulkee sisäänsä kaiken näyttämöllisen toiminnan, jolle Kari Junnikkalan lavasteissa on hyvin tilaa. Valoilla tehdään paljon: ne on suunnattu usein ylhäältä, jolloin myös lattiaa voidaan käyttää tilaa hahmottavana elementtinä.
Vuonna 1978 Lontoossa kantaesitetty Evita-musikaali on tehty aiemmin Suomessa Kemin kaupunginteatterissa (1986) ja Tampereen Teatterissa (1994). Kaikkineen niin hieno teos se on, ettei mitään ihmeempiä perusteluja sen uudelle tulemiselle tarvita.