Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Täti ja minä

J.T. Laakso – Ilta-Sanomat – 27.02.2006

HILPEÄSTI VAKAVASTA AIHEESTA

Näyttelijän karisman merkitys korostuu Raila Leppäkosken ohjaamassa kamarikomediassa Studio Elsassa.

Ritva Valkama lausuu ennen väliaikaa vain kaksi sanaa. Vaikuttavana vastakohtana on Jouko Klemettilän ajatusvirtaa suoltava papupata. Molemmat näyttelijät ovat koko esityksen ajan yleisön katseen alla, kahdestaan.

Grace on vuoteeseen juuttunut vanhus. Kemp on saanut tädiltään kirjeen, jonka perusteella jättää pankkivirkailijan asemansa ja rientää saattohoitamaan tätiä. 30 vuotta edellisestä tapaamisesta on kulunut huomaamatta.

Kemp hössöttää avoimesti ajatuksissaan, useimmiten hieman ajattelemattomasti. Keskustelut päätyvät aina hautajaissuunnitelmiin, testamentin laatimiseen, hautajaismusiikkiakin soitetaan puhki kuluvalta levyltä.

Valkaman äänetön miiminen kommentointi pojan ajattelemattomiin, tahdittomiin hankkeisiin on upeaa teatteria. Leppäkoski ohjaajana luottaa näyttelijöidensä ilmaisuvoiman koko valikoimaan – ja antaa palaa! Näin ainutlaatuinen taito voi kehittyä vain vuosikymmenten aikana.


Kanadalaisen Morris Panychin nimeä myöten tarkkaan harkittu näytelmä rakentuu pohjoisamerikkalaisesta televisiosta tuttuun keskustelukomedian muotoon. Yksi näyttämökuva sohvan ympärillä, olematon fyysisyys, osuviin heittoihin luottava teksti. TV-formaatissa katsojaa autetaan vielä valmiiksi nauhoitetuilla naurunpyrähdyksillä.

Täti ja minä ei kuitenkaan ole suunnitelmallisen tyhjä naurupommi. Se käsittelee ihmisen suhdetta läheisiinsä, omia hyötynäkökohtia ja laskelmointia.

Kemp katselee ikkunasta tapahtumia kadulla ja vastapäisessä talossa. Kommentit tädille kertovat paljon nykyihmisen ulkopuolisuudesta ja eristäytyneisyydestä. Älykkään tekstin juonikäänteet tarjoavat katsojalle herkullisen oivaltavan teatteri-illan.