Arvio: Täti ja minä
MIKSI TÄTI EI KUOLE JO?
Raila Leppäkosken ohjaama Morris Panychin näytelmä Täti ja minä nostaa esiin ajankohtaisia ja tärkeitä teemoja: yksinäisyyden, yleisen välinpitämättömyyden ja meitä joka päivä lähestyvän kuoleman.
Kuolemastahan ei ole tapana puhua, ei aina edes silloin, kun vakava sairaus tekee todennäköiseksi. Näytelmän täti on päättänyt ylittää jo vuosia viilenneet välit ja lähettänyt sisarenpojalleen kirjeen, jossa hän kertoo kuoleman lähestymisestä. Sisarenpoika pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee matkaan, josta ei toivon mukaan tule pitkää, onhan täti jo ikään kuin lähtöselvitystä tekemässä.
Panych lähestyy kipeitä kysymyksiä mustalla ja kevyellä huumorilla. Näytelmän alkupuolella sketsit ja vitsit ovat lyhyitä, ja aina välillä sammutetaan valot. Tädin kudin kasvaa, mutta kuolema ei tule. Sisarenpoika alkaa hermostua ja järjestellä hautajaisia. Mielessä käy jo ajatus kuoleman jouduttamisestakin.
Väliajan jälkeen kohtaukset pitenevät ja tunteet pääsevät paremmin peliin. Sisarenpojan taustakin alkaa selvitä ja myötätunto kasvaa. Jouko Klemettilä on Kempin roolissaan upea, fyysinen ja ihanan neuroottinen. Mahtaa Elling-näytelmän ja tämän jälkeen olla virkistävää päästä toisen tyyppisiin rooleihin?
Ritva Valkama ei leukaan asti ulottuvan peittonsa alta puhu paljoa, mutta katsokaa tarkkaan Gracen suun mutristusta, jalan viputusta, silmien pyöritystä ja kulmien kohotusta. Esimerkki siitä, miten voidaan olla läsnä tapahtumissa ”tekemättä mitään”.
Panychin näytelmän ongelma voi olla siinä, että naurattamalla kevyesti se tarjoaakin tahtomattaan mahdollisuuden torjua kuoleman sietämättömyys. Näytelmässäkin juttu lentää niin kauan kuin kuolema on toive. Kun se tapahtuu, on jäljellä hiljainen kysymys: Miksi emme voi lähteä kaikki yhtä aikaa?