Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Täti ja minä

Touko Kauppinen – Pohjalainen – 26.02.2006

SULOINEN NAURU KUOLEMALLE

Tästä ei huumori enää juuri mustemmaksi mene suurissa laitosteattereissa.


Täti ja minä kertoo kuolemasta sellaisin äänenpainoin, että kaikenlainen elämäntotuuksilla viisasteleminen tuntuu sen jälkeen ylimääräiseltä. Loppu tässä tulee kuitenkin enemmin tai myöhemmin, ei siinä elämän teoretisoiminen auta. Paras vain hyväksyä tosiasiat ja alkaa pian varaamaan hautapaikkaa.


No, ei nyt sentään. Vaikka näytelmän musta huumori on tylyä, niin nauru on vapautunutta. Elämän suurimpien, usein kylmältäkin tuntuvien realiteettien karnevalisointi on aina paikallaan. Kuoleman kustannuksella voi, saa ja täytyy pitää hauskaa, kun emme edes tiedä varmasti, kuinka meidän lopulta käy.


Yhdessä huoneessa tapahtuva tragikoominen tilitysnäytelmä vaatii näyttelijöiltä paljon. Ritva Valkama hiljaisena Grace-tätinä ja Jouko Klemettilä sitäkin puheliaampana Kempinä pystyvät olemaan rakastettavia ja myös kiinnostavia, vaikka näytelmässä ei tapahdu paljon. Vähät teot ovat kuitenkin riittävän vimmaisia.


Tarina ei ole todellakaan monimutkainen. Nelikymppinen pankkivirkailija Kemp haluaa paeta omaa elämäänsä ja tulee saattamaan kuolemaisillaan olevan Grace-tätinsä haudan lepoon. Vanhus osoittautuu kuitenkin yllättävän sitkeäksi tapaukseksi. Kuluu vuosi, jonka aikana molemmat ihmiset avautuvat omalla tavallaan tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista.


Levollisuus kuoleman jälkeisestä tilasta näyttää kumpuavan ennen kaikkea kyllästymisestä nykyisiin oloihin. Lähtö olisi ehkä silti miellyttävämpää tehdä yhdessä kuin yksin.


Kari Leppälän valosuunnittelu ja Iiro Rantalan pianomusiikki lisäävät tarinan upeaa ajattomuuden tunnetta. Näyttämölle syntyy oikeita hetkiä, jotka ovat välillä nopeita, välillä hitaita. Jotkut niistä jäävät paremmin mieleen, toiset vähemmän, mutta suru ja toivo ovat aina läsnä.


Kun musta komedia tehdään hyvin, kuten Helsingin kaupunginteatterissa, mukaan mahtuu hauskojen hahmojen ja suorastaan terapoivan dialogin lisäksi myös itseironisia piirteitä.


Itse ainakin haluan nähdä, että Tätissä nauretaan myös, joskin aika varovasti, näytelmän tekijäryhmälle, koko suurelle laitosteatterille ja paikalle tulleille katsojille. Kuolemanpila ulottuu näin väsyneeseen konservatiivisuuteen ja ylipäätään lyhyen elämänajan ikuiseen tyhjäkäyttöön. Miksi olemme täällä, kun voisimme olla jossakin muualla?


Pohjoismaisesta kantaesityksestä tekee kiinnostavan juuri se, kuinka elämän luonnostaan tragikoomista olemusta lähestytään. Äärimmäisen pitkälle totaalisen tunnelman lietsomisessa ei kuitenkaan haluta mennä.


Esityksessä pysytään odotetusti pääasiassa turvallisten teatterikonventioiden sisällä, mistä kertoo selvintä kieltä lopun epiloginomainen summaus. Joku saattaakin jäädä vielä kaipaamaan rajumpaa rajojen repimistä.


Toisaalta hallitun kaaoksen hallittu yhteenpunominen mahdollistaa myös puhtaan tuntuisen katharsiksen. Nauru kuolemalle on suloinen.