Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kultalampi

Hannu Harju – Helsingin Sanomat – 28.10.2000

Vanhassa vara parempi


Ernest Thompson: Kultalampi. Helsingin Kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Suomennos ja ohjaus Arto af Hällström. Lavastus ja puvut Samppa Lahdenperä. Rooleissa Matti Ranin, Tea Ista, Kristiina Halttu, Jouko Klemettilä, Kari Mattila, Mika Ranin.


Kultalampi on niitä amerikkalaisnäytelmiä, jotka tunnetaan paremmin elokuvaversionsa ansiosta. Helsingin Kaupunginteatteri
tuntuu mieltyneen filminostetta saaneisiin teksteihin, esittihän se pari vuotta sitten Terrence McNallyn Frankien ja Johnnyn.

   

Ernest Thompson oli vasta hieman alle 30-vuotias kirjoittaessaan Kultalammen. Näytelmän pääosassa on isovanhempien iässä oleva
pariskunta, jota elokuvaversiossa (1981) esittivät Henry Fonda ja Katherine Hepburn.

   

Helsingin Kaupunginteatteri ja Arto af Hällström ovat näyttämötulkinnassa luottaneet Matti Raninin ja Tea Istan karismaan
ja charmiin. Molemmat ovatkin habitukseltaan – joskin tyystin erilaisia – näyttelijöitä, joiden näyttämöpersoona hallitsee
enemmän roolia kuin rooli näyttämöpersoonaa.

   

Pitkälti Raninin ja
Istan ilta Helsingin Kaupunginteatterin Kultalammesta tuleekin. Ranin on äksy ja itsekeskeinen, ärsyttävä jäärä, jonka pieni
inhimillistyminen on näytelmän keskeinen jännite.

   

Tea Ista on tasapainottava, miestään sietävä ja tästä yhä enemmän huolehtiva puoliso. Ista tekee roolinsa tuttuun tapaansa
hieman hosuvasti elehtien ja nasaalilla äänellä puhuen. Lämpöä ja läsnäoloa on molempien roolitöissä.

   

Näytelmän viisi näytöstä jaksottuvat yhden kesän kuukausien varaan. Pariskunta tulee pitkään kesänviettoon Kultalammen idylliseen
kesähuvilaansa.

   

Tarinan muut henkilöt ovat pariskunnan 42-vuotias, lapseton tytär, hänen uusin miesystävänsä, tämän teini-ikäinen poika ja
paikkakunnan postinkantaja, joka on ollut tyttären nuoruudenheila.

   

Yhdenlaisesta läheisriippuvuudesta on kysymys: tytär kokee taantuvansa aina isänsä tavatessaan tytöksi, joka ei ole koskaan
uskaltanut kasvaa aikuiseksi.

   

Taustalla ovat isän odotuksista projisoidut suorituspaineet. Dominoivasta isästä irrottautumiseen ei perheen äidillä taas
ole ollut lujuutta ja ymmärrystä.

   

Isä saa kunnon vastusta rasittavalle käytökselleen tyttären jämerästä miesystävästä ja toisaalta virtaa väsyvään ruumiiseensa
teini-ikäisen pojan elämänilosta.

   

Thompson osaa kirjoittaa näyttelijöiden suuhun sopivia arkisia repliikkejä ja johdattaa tilanteet pinnistämättömästi pieniin
draamallisiin törmäyksiin.

   

Näytelmässä on paljon
inhimillistä lämpöä ja arkielämästä tuttuja ristiriitatilanteita, jotka selvästi resonoivat yleisön kanssa.

   

Näytelmä on hauska tunnistettavalla tavalla, ja Arto af Hällström kuljettaa tilanteita dialogin sutkaukset tunnistaen ja rytmin
halliten.

   

Lämmöstä ja psykologisesta osuvuudestaan huolimatta Ernest Thompsonin näytelmä on pohjimmiltaan varsin kevyttä psykologista
realismia. Dialogi on kielellisesti köyhää ja pahimmillaan todella latteata tavalla, jolla tämän päivän televisiossa menestytään.

   

Esitys kestää kaksi tuntia ja kolme varttia, mikä on puoli tuntia liian pitkään. Ohjaaja olisi voinut kääntämisen lisäksi
myös ryhdistää näytelmän usein ponnetonta dramaturgiaa ja vähentää rytmiä hidastavaa tunnelmointia. Ei ole ihme, että elokuvaversioon
Thompson mm. lisäsi veneonnettomuuden.

   

Näyttelijät tekevät
puutteellisen näytelmän kuitenkin taiten. Merikarhumainen Ranin ja hermostunut Ista ovat kuin Perhe on pahin -televisiosarjan Archie ja Edith Bunker.

   

Jouko Klemettilä on taitava itsensä ja rutistaa kikattelevan postinkantajan pienestä roolista paljon irti. Kristiina Halttu
pidättelee ilmaisevasti aikuisen tyttären kasvuvaikeuksia.

   

Teini-ikäinen Mika Ranin liikkuu ja esiintyy näyttämöllä luontevasti, vaikka onkin vielä näyttelemistaitojensa alkutaipaleella.

   

On ilahduttavaa nähdä, että vanhat näyttelijät saavat ikäisiään ja omaa ikäpolveaan kuvaavia rooleja etenkin kun ne tehdään
näin osuvasti.