Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kultalampi

Soile Lehtonen – Aamulehti – 30.10.2000

Oman elämänsä sankarit

Kimaltavan veden äärellä eletään iltaruskon aikoja: vanha pariskunta viettää kesäänsä lammella, jolla kuikkapari ui niin kuin jo melkein puolen vuosisadan ajan. Onko tämä se viimeinen kesä?

Monet muistavat elokuvan, josta Katherine Hepburn ja Henry Fonda pokkasivat Oscarit. Näytelmä valmistui 1978, ja Suomessa Kansallisteatteri esitti sen seuraavana vuonna. Näyttelijä-kirjailija Ernest Thompson on nyt muokannut suosittua tekstiään floridalaiseen uusintaensi-iltaan aikaisemmin tänä vuonna.

Ei ole ihme että teksti on löytänyt yleisönsä joka paikassa. Seniorithan saavat teatterissa näyttäytyä useimmiten vain sivuroolien horiskoina, jotka eivät totisesti enää ole oman elämänsä sankareita. Höpäjävien pappojen tai hirmumummojen tehtävänä on tuoda komiikkaa niin sanottua täyttä elämää elävien kuvioihin.

Kultalammessa Ethel, 69, ja Norman, 79, ovat tähtiä: he elävät ihan täyttä elämää. Näytelmä on myös tähtinäyttelijöiden teksti, muut roolit ovat Ethelin ja Normanin elämän täydennyksiä, jopa heidän tyttärensä.

* * *

Teksti laskee näyttelijöiden hurmaavuuden varaan. Norman saa olla äreä, ovela ja liikuttava, Ethel järkevä, nokkela ja rakastettava.

Parasta Arto af Hällströmin ohjauksessa on se tila ja levollisuus jonka Matti Ranin ja Tea Ista saavat ympärilleen. Ei kiirehditä yhtään, ei kalastella nauruja. Ranin saa lukea lehtiään suurennuslasillaan, Ista katsella kuikkia lammella, ja katsoja oppii tuntemaan pariskunnan, joka on niittaantunut vuosikymmenten ajan toisiinsa.

Lämmin komiikka syntyy vähitellen luonnekuvista ja suorasukaisista tokaisuista, joita Norman ja Ethel toisilleen osaavat ladella. Ihmissuhteista on poissa kursailu ja teeskentely. Dialogi on todenmakuista ja luontevaa.

Samppa Lahdenperän olohuone tuntuu kovin suurelta, mutta kaipa tekstin realismin on katsottu vaativan näyttämön laidasta laitaan leviävän kotilavastuksen taustalla siintelevine vesiheijastuksineen

Teksti koskettelee vanhuuden kipeitä kohtia: muistin pettämisen pelkoa, fyysistä heikkenemistä. Suhde omaan lapseen on ollut etäinen: määräävä isä on aiheuttanut kapinaa tyttäressä, ei vähiten siksi, että tämä on isänsä kaltainen.

Kristiina Halttu on viileänsorttinen tytär, joka uuden miessuhteensa myötä tuntee lopulta yli nelikymppisenä kasvavansa aikuiseksi ja ymmärtävänsä isäänsä paremmin.

Mies, Kari Mattila, on riittävän itsetietoinen tehdäkseen vaikutuksen oikuttelevaan Normaniin. Miehen 13-vuotias poika, Mika Ranin, taas tuo uutta virkeyttä Normaniin, joka luultavasti olisi itse halunnut pojan, kalakaverin.

Jouko Klemettilä on iloluontoinen posteljooni, muisto tyttären nuoruuskesiltä.

* * *

Aika kuluu, ihmiset alkavat ymmärtää sen nopeuden seurauksia. Elämän hauraus mietityttää.

Kun tuttu polku näyttää yhtäkkiä aivan vieraalta, Matti Ranin kuvaa Normanin hätäännystä liikuttavasti, taitavan pienieleisesti. Tea Istan viisas Ethel hallitsee niin ironian kuin hellyydenosoituksetkin.

Heidän täyteläisen työnsä vuoksi tämän ulottuvuksiltaan lopulta melko vaatimattoman ja paikoin yhä pitkältäkin tuntuvan amerikkalaistekstin haluaa katsoa.

Thompsonin teksti ei ole suurta draamaa Williamsin tai Millerin tapaan, mutta Raninissa ja Istassa ei ole vähintäkään sentimentaalisuutta, vain harvinaista, lämmittävää huumoria.