Arvio: Kaunotar ja Hirviö
Loistokas Disney-musikaali ei petä odotuksia
Disney-animaatioon perustuva Kaunotar ja hirviö on kaikkea mitä ikinä koko perheen satumusikaalilta voi toivoa: visuaalisesti rehevä ja mielikuvituksellinen, herttaisen opettavainen tarina sopivasti jännityksellä ryyditettynä, taitavat näyttelijät, laulajat ja tanssijat, kielellisesti runsas, monitasoinen ja hauska teksti (kiitos suomentaja Liisa Ryömän) ja mukaansa tempaava musiikki: sadun lumoa ja taikuutta.
On helppo uskoa, että musikaali on Helsingin kaupunginteatterin yksi kalleimmista tuotannoista. Kaikesta näkee, ettei mitään ole jätetty sattuman varaan ja tietysti Disney-yhtiön vaatimuksetkin ovat olleet sellaiset, ettei mikään köyhän miehen versio voisi tulla kysymykseenkään.
Esitys noudattaa tarkasti vuonna 1991 valmistuneen Disney-animaation rakennetta ja henkeä, joten eipä tule tarinan tarkasti tunteville lapsikatsojillekaan ikäviä yllätyksiä. Siitä voi olla monta mieltä, onko mieltä kopioida elokuva näin tarkasti näyttämölle, mutta ainakin 33 000:n jo nyt lipun ostaneen ihmisen mielestä mieltä on. Musikaalin lipuista ennakkoon on myyty noin 70 prosenttia.
Keskustelu siitä, kenen rahoilla hieno esitys on tehty, on oma juttunsa, mutta teatteri on aina teatteria ja lumoaa katsojansa aivan toisella tavalla kuin elokuva. Siihen tekijät luottavat, eivätkä turhaan. Kaunotar ja hirviö -musikaali nappaa aikuiskatsojankin hetkeksi arkitodellisuuden tuolle puolen ja vajaa kolmetuntinen esitys tuntuu reilusti lyhyemmältä. Viihdettä parhaimmillaan.
Arffman liikehtii
hirviömäisesti ja
laulaa upeasti
Kotkalaisittain esityksessä on mielenkiintoista se, että hirviön roolissa on teatterinjohtaja Kari Arffman, joka vuorottelee Sören Lillkungin kanssa. Arffman oli mukana ensi-iltamiehityksessä, mikä kertonee siitä, että Asko Sarkola luottaa miehen taitoihin
Ja hienostihan Arffman näytteleekin ja laulaa, vaikka lauluosuuksia hirviölle ei olekaan kirjoitettu niin paljon kuin moni saattaisi toivoa. Hirviön loisteliain soolo on ensimmäisen näytöksen päättävä En ole rakkauden arvoinen (If I Can´t Love Her), jonka Arffman tulkitsee upeasti hirviön tuskaan koskettavasti eläytyen ja lopulta äänivarojaan säästämättä. Sooloa seurasivat raikuvat suosionosoitukset.
Työläintä Arffmanille lienee ollut opetella hirviömäinen liikekieli. Ulkonäköään häpeilevä ja itsetunnottomuuden alhossa rypevä hirviö peittää sisimpänsä kuoren alle, jonka on kasvattanut vihasta ja töykeydestä. Hirviö liikkuu näyttämöllä lattian rajassa kuin haavoitettu eläin, itseensä ja epätoivoiseen kohtaloonsa käpertyneenä.
Sisäinen kauneus
ja erilaisuuden hyväksyminen
Muutokseen hirviöstä takaisin prinssiksi tarvitaan rakkautta. Se vielä hirviöltä onnistuu, että hän lopulta kykenee osoittamaan rakkautta Bellalle (Marika Westerling), mutta moni verroin vaikeampaa on uskoa siihen, että kukaan voisi hänenlaistaan rumilusta rakastaa.
Sisäisestä kauneudesta ja sen näkemisestä on siis kysymys ja erilaisuuden hyväksymisestä niin itsessään kuin muissakin. Hirviö joutuu maistamaan omaa lääkettään, sillä syy miksi hyvä haltijatar noituu prinssin hirviöksi ja koko linnan palvelusväen erilaisiksi esineiksi on, ettei prinssi antanut linnassaan sijaa vanhalle eukolla vaan käännytti tämän pois. Mitä, jos ovella olisi ollut kaunis neito?
Marika Westerling on Bellana raikas, herkkä ja hän laulaa heleän kauniisti, mutta lisäripaus karismaa voisi olla eduksi.
Hauskoja miehiä
Kaunotar ja hirviö on sekä taitavien yksilösuoritusten että näyttävien joukkokohtausten juhlaa. Milloin näyttämön täyttävät kyläläiset värikkäissä asuissaan, milloin metsän oliot, tavernan asiakkaat tai ihmishahmoiset lautaset, kakut, kaalit, tarjottimet, kattilat, ravut sun muut.
Kauttaaltaan loistavasta näyttelijäkunnasta voisi mainita Mikko Vihman, joka esittää hienosti Bellaa kosiskelevaa, mutta rukkaset saavaa Gastonia, jonka ego, lihasten lisäksi, on niin suuri, että sitä kannattelemaan tarvitaan koko kylä kärjessään Pertti Koivulan esittämä vähän yksinkertainen LeFou, eräänlainen Gastonin aseenkantaja. Vihman ääni kantaa kauas.
Koivulan lisäksi esityksen varsinaisia huumorimiehiä ovat Eero Saarinen kelloksi noiduttuna Gogsworthina ja – yllätys, yllätys – Risto Kaskilahti ranskalaisittain murtavana, kynttilänä hääräävänä Lumiérenä. Englantilais-ranskalainen jäynämaaottelu tuo hauskaa lisämaustetta näytelmään.