Arvio: Kaunotar ja Hirviö
TYTÖSTÄ NAISEKSI YHDESSÄ YÖSSÄ
Kaunotar ja Hirviö on opettavainen tarina siitä, että sitä oikeaa kannattaa odottaa.
Nuorilla tytöillä sanotaan olevan ennenaikaista hinkua naisiksi. Sadut sen ovat opettaneet: kautta aikain niissä on kerrottu toisensa saavista prinsseistä ja prinsessoista tai tuhkimoista, jotka hädin tuskin vielä tietävät parisuhteesta muuta kuin että sitä sanotaan rakkaudeksi.
Ei kaunotar Bellakaan ole liialla kokemuksella pilattu. Mutta hän on fiksu, lukee kirjoja ja sen verran toki ikää on, että kykenee hoitamaan isänsä taloutta. Vaikkei äitiä ole ollut opettamassa millaisia miehet ovat, Bella ymmärtää, ettei ensimmäiselle kannata suin päin mennä. Varsinkaan sellaiselle kuin itseään täynnä oleva sovinisti Gaston, joka saalistaa tyttöjä siinä kuin työkseen metsänriistaa. Kun ei synkkaa niin anti olla.
Bella joutuu Hirviön kanssa tekemisiin tarjouduttuaan isänsä sijaan tämän vangiksi. Ihan hilkulle menee, ettei onnellista loppua tulekaan, vaikka jo Kaunotar ja Hirviö -musikaalin toisen puoliajan alussa kaikki näyttää sujuvan parhain päin. Gaston on päättänyt saada vastentahtoisen tytön hinnalla millä hyvänsä ja kun ei saa, on valmis tappamaan kilpakosijan – mutta ei sentään Bellaa kuten Don Jose uskottoman Carmeninsa.
Tarinan kuviohan on se, että kerjäläisenä esiintynyt noita taikoi lellityn ja omahyväisen prinssin hirviöksi, kun tälle ei maksuksi yösijasta riittänyt yksi eukon tarjoama ruusu.
Eukon taika murtuu vain, jos hirviö rakastuu johonkuhun ja tuo myös osoittaa vastarakkautta. Aikataulu on, että sen on tapahduttava ennen kuin leikkoruususta putoaa viimeinen terälehti.
Musikaali on oikein sopiva teatterimuoto tällaisten tarinoiden kertomiseen. Henkilöpsykologiat ovat riittävän yksinkertaisia ja sen vastapainoksi juonessa on riittävästi jännitystä ja käänteitä. Tosin käsikirjoittaja Linda Woolvertonin dramaturginen sommitelma sahaa etenkin alkupuolellaan sarjakuvatyyliin ”samaan aikaan toisaalla” linnan ja Bellan kotikylän väliä ja jotkut näyttävät joukkokohtaukset ovat juonen kuljetuksen kannalta epäolennaisia. Disneyn pitkien animaatioelokuvien luottosäveltäjän Alan Menkenin musiikki on sinänsä pätevää, mutta suoraan sanoen vanhanaikaista: sävelmaailma on jostain aikamme britneyspears-fanien isoäitien nuoruusajoilta.
Helsingin kaupunginteatteri on maamme isoistakin taloista oikeasti ainoa, jolla on rahkeita suuren luokan kansainvälisten musikaalien esittämiseen. Satsaus ylöspanoon on ollut valtaisa ja ainakin puvustuksesta (Sari Salmela) ja lavastuksesta (Katariina Kirjavainen) on pääteltävissä, että jonkin verran omaakin liikkumavaraa tekijöillä on ollut, vaikka nämä Disneyt ja Webberit ja MacIntoshit valvovatkin tarkkaan miten heidän valvonnassaan olevia musikaaleja uusinnetaan.
Ruotsalaisten ohjaaja Hans Berndtssonin ja koreografi Gunilla Olsson Karlssonin työ on myös ollut koko esiintyjäryhmää innoittavaa, olkoon se sitten vaikka toisinto heidän aiemmin Tukholmassa tekemästään esityksestä. Hyvää politiikkaa on myös se, että teatteri ei ole viime aikoina kiinnittänyt tuotantoihinsa vierailijoita pelkän nimen perusteella: Bellaa ihastuttavasti näyttelevä ja luonnollisella äänenmuodostuksella laulava Marika Westerling osoitti jo vuosikymmenen alussa taitonsa Jyväskylän kaupunginteatterin West Side Storyn Mariana ja Hirviöksi on saatu lainaan Kotkan kaupunginteatterin johtaja Kari Arffman, ammattimies näyttelijänä ja pärjää laulajanakin.
Kaunotar ja Hirviö on ajoittain sen verran jännittävää kamaa – kestoakin on lähes kolme tuntia – ettei alle kouluikäisten kanssa katsomoon ole asiaa. Aikuinen nauttii esityksestä silmillään: Juha Westmanin valosuunnittelu on olennainen osa muun muassa tanssikohtausten ”koreografiaa”.
Jos sellainen perustunne kuin rakkaus on totta, ei Kaunotar ja Hirviö pelkkää hömppää ole. Ja onhan sen teema perimmältään erilaisuuden hyväksyminen, sielujen sympatia näköön katsomatta.