Arvio: Kaunotar ja Hirviö
KOMIIKKA KUKOISTAA TAIKAMAAILMASSA
Kun Disney julkaisi animaatioseikkailun Kaunotar ja Hirviö 90-luvun
alkupuolella, olin itse ala-asteikäinen. Satu iski kun häkä.
Elokuvateatterissa käynnin jälkeen hankimme tarinan kotiin videolle, jonka
katsoin niin monta kertaa läpi, että osasin lausua lähes kaikki vuorosanat
ja laulaa laulut tarinan mukana. Muistan jopa keinuneeni ala-asteen
välitunnilla ja laulaneeni kavereiden kanssa kovan ääneen Kaunotar Bellen
lauluja.
15 vuotta myöhemmin Kaunottaresta ja Hirviöstä tuli Suomen ensimmäinen
teatterilavalle tehty Disney-musikaali. Helsingin Kaupunginteatterin
ensi-illassa istuessani huomaan edelleen muistavani lähes kaikki
vuoropuhelut ja laulut ulkoolta.
On hauska huomata kuinka tarkasti esityksen vuorosanat noudattavat
alkuperäisen animaation kaavaa. Kuitenkin vaikka mieli tekisi laulaa
mukana, on se parempi jättää sille, joka sen osaa paremmin.
Bellen roolissa nähtävä Marika Westerling on todellakin hyvä laulamaan.
Elton Johnin kesäkiertueen taustalaulajanakin vaikuttanut Westerling on
hakenut oppinsa musiikkiteatteriin Lontoon kuninkaallisesta
musiikkiakatemiasta. Bellen sekä hirviön roolissa Sören Lillkungin kanssa
vuorottelevan Kari Arffmanin laulut vievät sujuvasti tarinaa eteenpäin
lähes läpisävelletyssä musikaalissa.
Esityksen parasta antia on kuitenkin Risto Kaskilahden ja Eero Saarisen
esittämä huumorikaksikko kynttelikkö Lumiére ja kello Cogsworth. Yleisö ei
voi olla purskahtamatta nauruun kun ranskalaisella aksentilla vääntävä
Kaskilahti heittää sutjakkaita letkautuksia kynttiläasussaan.
Ilman tätä koomista kaksikkoa ja heidän välistä suunheittoineen
Kaunottaren ja Hirviön tarinasta puuttuisi jotain oleellista. Huumori on
se, joka vetoaa niin perheen pienempiin kuin varttuneempaankin katsojaan.