Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Matkalla Porkkalaan

Ilkka Kuosmanen – Etelä-Suomen Sanomat – 01.04.2006

KUKA MURHASI IVAN BELOVIN?


Matkalla Porkkalaan on komediallinen trilleri kotimaan vaaran vuosista



Kysymys: mikä on Suomen rikoshistorian tutkituin yksittäinen murhajuttu? Kyllikki Saaren tapaus vai Bodominjärven telttasurmat?

Ei kumpikaan näistä, ainakin jos Risto Nikun vuonna 2003 kirjoittamaa kirjaa on uskominen. Tutkituin on kapteeni Ivan Belovin murha.

No, viime aikoina uudelleen tarkkaan tongittu Bodominjärvi on saattanut mennä paperimäärällä mitattuna jo kärkeen, mutta poliittisesti kiinnostava -asteikolla Nils Gustafssonin ja kumppaneiden telttaretki ei yllä lähellekään venäläiskapteeni Belovin tapausta.

Venäläisen sotilaskolonnan mukana matkannut Ivan Belov ammuttiin Helsingin Lauttasaaressa 3. marraskuuta vuonna 1944, yön pimeydessä, lähietäisyydeltä. Murhaajan nimi ei ratkennut koskaan.
Tämä herkullisen kiehtova mysteeri toimii lähtökohtana Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Matkalla Porkkalaan. Melkoisen herkullinen on lopputuloskin.

Murha arkana aikana

Ivan Belovin murha tapahtui Suomen valtion kannalta äärimmäisen herkällä hetkellä. Jatkosota oli niukin naukin ohi, ja valvontakomission varjo lepäsi raskaana kotimaan yllä.

Suomalaisviranomaiset pelkäsivät venäläisten miehittävän maan, jos murhaajaa ei löydetä. Toisaalta tapausta epäiltiin venäläisten keskinäiseksi välienselvittelyksi tai tahalliseksi provokaatioksi – joidenkin suomalaispoliitikkojen mielissä kaikuivat jo uudet Mainilan laukaukset.

Näytelmässä seurataan murhatutkimusten etenemistä Valpon tutkijan Freedy Kekäläisen (Santeri Kinnunen) näkövinkkelistä. Kaikki jäljet näyttävät aluksi johtavan juuri sodasta palanneeseen luutnantti Räsäseen (Ilkka Heiskanen), joka oli murhan aikoihin matkalla kotiinsa Lauttasaareen. Räsäsen sotilasasekin sattuu olemaan sopivasti kateissa.

Huonompi homma vaan on se, että Räsänen oli murhayönä päissään kuin käki, eikä muista tapahtumista mitään – muuta kuin tietysti sen, että hän ei ole ketään ampunut.

Kekäläinen saa valvontakomissiolta muutaman päivän aikaa ratkaista juttu. Houkutus tarttua ilmeisimpään syntipukkiin on suuri: onko yhdellä ihmiskohtalolla tai totuudella ylipäänsä väliä, jos pitää säästää kokonainen maa miehitykseltä?

Sujuva ohjaus

Sami Keski-Vähälän näytelmä toimii parhaiden dekkarien tavoin. Käsikirjoittajan perehtyneisyys elokuvakerrontaan näkyy kohtausten ja eri tapahtumapaikkojen tehokkaana rytmityksenä. Katariina Kirjavaisen rosoinen lavastus tarjoaa kerronnalle toimivat puitteet.

Milko Lehdon ohjaus vie tarinaa eteenpäin kuin raiteilla, juonen ehdoilla. En ole mikään dekkarilajityypin ylin ystävä, mutta tämä trilleri säilyttää kyllä jännitteensä hienosti kaksi ja puolituntisen loppuun asti.
Toisaalta salapoliisitarina kasvaa myös hienosti ulos kehyksistään, kiinni ajan henkiseen ilmastoon.


Poliittinen tilanne oli sodan jälkeen sen verran räjähdysherkkä, että melkein minkä tahansa henkilökohtaisen kömmähdyksen pelättiin eskaloituvan kansainväliseksi selkkaukseksi. Luutnantti Räsäsen hahmon kautta näytelmä sivuaa myös sotilaan kotiinpaluun teemaa.

Riemullisinta on kuitenkin se, että Lehto ei yritä tehdä tarkkaa historian kuvitusta vaan uskaltaa pistää hommaa sopivassa määrin läskiksi. Valvontakomission miehistä tehdään farssimaisia karikatyyreja, mutta yhtä avoimesti nauretaan myös suomalaispoliitikkojen hiirulaismaiselle suhtautumiselle ”Tornin miehiin”. Suomettumisen aika on jo iduillaan – vain toveri ”Kekonen” ja votka kelpaavat venäläisille.



Häikäisevä Heiskanen

Ilkka Heiskanen tekee näytelmän pääroolissa häikäisevän hienon roolityön. Räsäsestä tulee Heiskasen käsittelyssä hyvin aidonoloisesti perussuomalainen mies, joka on hukannut itsestään jotain olennaista sodan melskeisiin. Asiaa ei ainakaan paranna se, että kotikin on kovin erinäköinen kuin se, josta sotaan lähdettiin.
Santeri Kinnunen on kovasti santerikinnusmainen Freedy Kekäläisenä. Kyllähän hänen näyttelijänlaatunsa toisaalta hyvin sopiikin tähän ulkoisesti kovaksi keitetyn mutta sisältä rehellisen murhatutkijan rooliin.

Oskari Katajisto on vaihteeksi antisankarin roolissa niljakeluutnanttina, joka houkuttelee Räsäsen paheen poluille, kohtalokkain seurauksin. Räsäsen vaimo Eilakaan (Ursula Salo) ei ole niin puhtoinen kuin miltä ensikatsomalta vaikuttaa.

Näytelmän venäläisistä kenraaleista parhaiten mieleen jää Zdanov (Antti Litja), valvontakomission röyhkeä johtaja ja vaarallinen hupsu. Joachim Wigelius on Savonenkovina hänen psykoottinen oikea kätensä, Seppo Maijala troikan toiminnan mies.

Mutta kuka murhasi Ivan Belovin? Tässä näytelmässä sekin selviää, ehkä vähän turhankin tarkasti. Lopun pitkähkö tilityskohtaus onkin oikeastaan koko komeuden ainut heikompi lenkki.

Sami Keski-Vähälä: Matkalla Porkkalaan, kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 30.3. Ohjaus: Milko Lehto. Lavastus: Katariina Kirjavainen. Puvut: Maija Pekkanen. Valot: Juhani Leppänen. Ääni: Antero Mansikka. Koreografia: Tiina Peltonen. Rooleissa mm. Ilkka Heiskanen, Oskari Katajisto, Ursula Salo, Santeri Kinnunen, Aarno Sulkanen, Heikki Sankari, Antti Litja, Joachim Wegelius, Seppo Maijala, Vappu Nalbantoglu, Matti Olavi Ranin.


Tarkempia tietoja Belovin murhasta Risto Nikun kirjasta Kuka ampui Ivan Belovin? (Edita, 2003).