Arvio: Matkalla Porkkalaan
MURHA LAUTTASAARESSA!
Niin, viime vuosisadalla
Kaupunginteatterin Matkalla Porkkalaan on visuaalisesti komea ja elävä esitys
Välirauhan aikainen Helsinki on ruhjottu kuin Stalkerin maisema.
Sokeripaloista ja korvikekahvista taistellaan, mutta samaan aikaan hotelli Tornissa majailevat valvontakomission etuoikeutetut ryystävät kahvia konjakin kera ja syövät leivoksia.
Kaupunginteatterin pieni näyttämö avautuu vuoden 1944 jälkipyykkiin visuaalisesti komeassa ja aistit räjäyttävässä näytelmässään Matkalla Porkkalaan. Tosin Porkkala on nimessä vain porkkana.
Epookkia kuvaava Maija Pekkasen hieno puvustus ja Katariina Kirjavaisen näyttävästi moneksi muuttuva lavastus luovat esitykseen huokoisen ja elävän maiseman sekä aivan kirjaimellisesti että mielikuvien tasolla.
Esityksen visuaaliset ratkaisut kantavat iltaa.
Itse tarina on sekavampi yhdistelmä jännitysnäytelmää, ratkaisematonta murhamysteeriä ja tuon ajan suurempaa poliittista vehkeilyä.
Onneksi ohjaaja Milko Lehdon ote materiaaliinsa on niin dynaaminen kuin mahdollista.
Mitä sitten tapahtui Lauttasaaressa marraskuisena yönä 1944, kun venäläinen sotilaskolonna oli matkalla Porkkalaan? Miksi viimeisessä hevoskärryssä maannut kapteeni Ivan Belov ammuttiin?
Suomen hallitusta hiillostanut, Neuvostoliiton miehitysuhkan hysteriaa lietsonut tapaus vertautui nopeasti Mainilan laukauksiin. Siksipä se onkin – yhä – Suomen tutkituin murha. Syyllistä etsitään.
Sami Keski-Vähälä on kirjoittanut näytelmän kiperästä aiheesta. Mutta kun tapausta aletaan tarkastella lähemmin, osoittautuu, ettei murha ollut provokaatio, ei poliittinen, ja myös salaliittoteoriat on hylätty. Draamalta häipyy jalusta.
Jäljelle jäänyt teoria on suomalaissoturin kännispäissään tekemä murha, aivan tavallisen banaali rikos siis.
Sitä analysoi kolmen vuoden takaisessa kirjassaan Kuka ampui kapteeni Ivan Belovin? erinomaisen tarkasti ja vakuuttavasti Risto Niku, jonka johtopäätöksetkin tuntuvat varsin loogisilta. Hänellä on teoria murhaajasta.
Draama tarvitsee suuremman tarinan. Keski-Vähälä venyttää ja vanuttaa sitä henkilösuhteisiin, mustasukkaisuusdraamaan tai erilaisiin naisagenttien lemmenpuuhiin. Sisältö ei siitä hirveästi kohene.
Sen sijaan Neuvostoliiton tapa käskyttää Belovin varjolla Suomen hallitusta on näyttämön verta ja lihaa. Harmi, että ohjaaja antaa sen luisua parodian puolelle.
Yleinen pelko kihisee ilmassa, kun valvontakomission Stalin-viiksinen puheenjohtaja Ždanov Antti Litjan joviaalina tulkintana nöyryyttää suomalaisia.
Näytelmä tiivistyy, mutta tarttuu taas lillukanvarsiin alkaessaan loputtomasti spekuloida syyllisyydellä.
Henkilöohjaus toimii loistavasti Ilkka Heiskasen epäillyn upseerin ja Santeri Kinnusen näyttelemän Valpon tutkijan suhteen nostoissa ja syventämisessä inhimillisyyden monille tasoille.
Ohjaaja kehittelee näyttämölle myös eläviä ja dynaamisia joukkokohtauksia sekä teräviä, rytmisesti iskeviä siirtymiä tilanteesta kolmanteen.
Näyttämöllä on suuri joukko hienoja näyttelijöitä, latautuneen tarkkaa työtä, mutta myös suuri määrä lähtöjä toisiin tarinoihin. Keskittämällä olisi voitettu paljon, vaikka kiinnostava ja uteliaisuutta herättävä näytelmä on nytkin.
Trilleri ei koskaan ratkea. Ilmaan jää ”valistunut arvaus”, siis aika valju päätös draamalle. Kannattaa lukea Nikun kirja, joka kertoo lopunkin.