Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Fantasticks

Soila Lehtonen – Aamulehti – 09.10.2003

Lempeä paperikuun alla


Tämän puitteiltaan melko minimalistisen musikaalin tarinankehittely vaikuttaa alussa suorastaan selkokielisen yksinkertaiselta.On esiintymiskoroke, esirippu, tyttö ja poika ja, vähän kuin Romeossa ja Juliassa, kaksi juonia punovaa isää, sekä kertoja, joka tapahtumia johdatellen selostaa meille mistä on kysymys.
´

Kaikkien aikojen pitkäikäisin musikaaliesitys meni yhtä soittoa Greenwich Villagessa yli 17 000 kertaa, 41 vuodessa. Se on myös nähty lähes 70:ssä maassa ja filmattu pariinkin kertaan. Newyorkilaisshown rahoittajat saivat investoinnilleen 20 prosentin tuoton, joten bisnesidea toimi loistavasti.


The Fantasticks, 1960, perustuu Cyrano de Bergeracistaan parhaiten tunnetun ranskalaisdramaatikko Edmond Rostandin 1800-luvun lopun Les Romanesques -näytelmään.


Musikaali lainailee myös ideoita Shakespearelta – joka tunnetusti lainaili edeltäjiään antiikista saakka – ja hyödyntää vanhoja commedia dell’arten, varieteen ja vaudevillen perinteitä. Paperikuu ja -aurinko riittävät lavasteiksi.


Suomessakin Fantasticksia on tehty kaiken aikaa, 13:ssa teatterissa, muun muassa Tampereen Teatterissa jo 1963 ja Helsingin Kaupunginteatterissa edellisen kerran vuonna 1966. Musikaalin (ainoa) hitti on evergreeniksi yltänyt Muistatko syyskuun.


Retrotulkinnan
raikkauden rippu



Pasilan studiossa jazzahtava musiikki syntyy pianon, lyömäsoittimien ja basson lisäksi harpun kera; pianisti Lasse Hirven johtama orkesteri soittaa keveällä ja tarkalla otteella.


Suomennos kuulostaa kirjakielineen kovin 1960-lukulaiselta. Samalle vuosikymmenelle viittaavat myös puvustus sekä sankarittaren meikki ja tupeeraus.


Kasvimaillaan puuhastelevat, vähän kulahtaneet isäpapat Markku Huhtamo ja Jarkko Rantanen ovat hyväsydämisiä äkäpusseja, joiden pasteerailevat duetot ovat herttaisia. Lapset, Mia Hafrén ja Antti Timonen, ovat tuoreita musikaaliammattilaisia, jotka hallitsevat niin laulun, liikkeen kuin kevyen komediankin.


Hafrénissa on naiiviin rooliin tervetullutta feminiinistä, pelotonta säteilyä. Sitä tarvitaankin, kun aika suuri osa roolista on kuvaelmamaista seisoskelua tai istuskelua näyttämöllä tai sen sivustalla, jonnekin yleisön päiden yli katsoen.


Teatterikorkeakoulusta juuri valmistunut Sami Hokkanen kertoja-taikurina laulaa vaivattoman komeasti. Helena Haaranen on hänen purkkaa jauhava, mykkä avustajansa.
Mika Eirtovaara hoitelee sekä ajan hampaan kalvaman, mutta hillittömän intohimoisen, kahelin vanhan kiertolaisnäyttelijän että tämän näkymättömän kollegan, jotka palkataan nuorten naittamisjuoneen. Rispaantuneet Shakespeare-sotaratsuthan näyttelevät erityisesti kuolinkohtaukset niin että niistä on tulla sydänkohtauksia – Eirtovaaran pidäkkeetön farssiurakointi on hilpeästi vimmaista.


1960-luvulla Fantasticksissa täytyi siis olla jotakin aivan erityisen raikasta ja totutusta viihteestä poikkeavaa. New Yorkin miljoonaväestöstä ja turisteista riittää sitten katsojia erilaisiin kulttiesityksiksi nouseviin tuotantoihin – niin kuin Lontoonkin, vaikkapa Agatha Christien Hiirenloukkuun.


Raikkaudesta onkin häive jäljellä tässä pikkujoulujen aikaan tarjoillussa retrotulkinnassa.