Saavutettavuustyökalut

Tervetuloa teatteriin – turvallisesti! Tutustuthan huolella ohjeistuksiimme Turvallisesti teatteriin -sivustollamme!
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Cherbourgin sateenvarjot

Outi Lahtinen – Turun Sanomat – 7.10.2002


Ensirakkaus ja ero Cherbourgissa

Cherbourgin sateenvarjon nuoressa parissa Riku Pelossa (vas.) ja Maija Rissasessa (oik.) on säteilyä. Ritva Jalonen puolestaan saa hyvin esiin äidin mielenliikkeet.

Helsingin kaupunginteatterin Cherbourgin sateenvarjot on raikas mannermainen poikkeus anglo-amerikkalaisen materiaalin hallitsemassa musikaalitarjonnassa. Se on aidosti romanttinen, muttei ollenkaan sentimentaalinen. Sen kaipuu kun ei kohdistu henkilöön, yksilöön sinänsä, vaan kuuluu väistämättömänä osana elämään sellaisena kuin se teoksessa nähdään.

Se kaipuu, jota katsoja Cherbourgin sateenvarjojen äärellä kokee, ei synny samastumisesta päähenkilön tai -henkilöiden menetykseen, vaan koko teoksen näkemykseen kaiken katoavaisuudesta, elämän hetkellisyydestä. Kaikki, mikä tällä hetkellä on suurta ja mittaamatonta, on pian menneisyyttä. Tulevaisuudesta voi ja pitää haaveilla, mutta elää voi vain tässä ja nyt.

Ei myöskään ole olemassa ikuista rakkautta, joka ainoana voisi tarjota onnen avaimet. Sen sijaan on olemassa ihminen, joka elää, sopeutuu ja pystyy kokemaan onnellisuutta, kunhan olosuhteet ovat sopivat.

Äärimmilleen tulkintaa venyttäen voisi jopa väittää, että Cherbourgin sateenvarjot on antikonsumeristinen musikaali, sillä kiistäessään yhden ainoan autuaaksitekevän tosirakkauden se samalla kiistää tyhjentymättömän, tyydyttymättömän halun eli puutteen, jonka loputon lääkitseminen on yksi kulutusmarkkinoiden tärkeimmistä pyörittäjistä.

Legrand
sulattaa
Jacques Demyn käsikirjoittaman ja ohjaaman ja Michel Legrandin säveltämän elokuvan tarina olisi sinällään draamana mahdoton. Nuoret rakastavaiset, jotka elämä erottaa, ja jotka avioituvat – ilmeisestikin onnellisesti, ainakaan mikään juonessa ei viittaa päinvastaiseen – toisen miehen ja toisen naisen kanssa. Arkinen pikkukaupunkitapaus, joka kertoo elämän jatkumisesta, ei sen pysähtymisestä. On onnellisia hetkiä ja onnettomia hetkiä, mutta kuitenkin ne seuraavat toisiaan järkähtämättömästi ja tasakokoisina kuin helmet nauhassa.

Erikoiseksi vuonna 1964 valmistuneen elokuvan teki se, että se oli läpisävelletty. Sateenvarjokaupan tyttö ja autokorjaamon poika sopivat treffeistään laulaen ja arkisimpiakin tokaisuja säestää Legrandin pehmeästi soljuva, melodinen kevytjazz. Se on kerronnan haikean, melankolisen perusvireen vahvin ilmaisija.

Näyttämölle tuotuna elokuvan villi idea arkisen tarinan läpisäveltämisestä hiukan menettää tehojaan, sillä teatteri jo luonnostaan ja välttämättä erottaa tarinan esteettisen tyylittelyn alueelle ilmeisemmin kuin elokuva. Näyttämöllä myös kerronnan tasainen virtaavuus tuottaa pienen ongelman, sillä varsinkaan alkupuolella juoni ei pysähdy mihinkään siksi aikaa, että draaman tuntua ehtisi syntyä, vaan kierrättää näkyviin henkiöitä, paikkoja, tilanteita ja tapahtumia jatkuvalla syötöllä.

Kurt Nuotion ohjaama esitys on kuitenkin päättänyt antautua virran vietäväksi, sen sijaan että olisi yrittänyt käydä sitä vastaan. Pyörillä kulkevat elementit ja tanssien siirretyt huonekalut tuottavat näyttämölle keveyden vaikutelman, joka on harmoniassa Legrandin musiikin kanssa. Sen nautittavasta soinnista vastaa Esa Helasvuon johtama orkesteri.


Vaatimattomuus
kunniassa

Cherbourgin sateenvarjot ei arvatenkaan ole ollut musikaalimittakaavassa Helsingin kaupunginteatterille kovin raskas satsaus. Aleksanterin teatterin näyttämö ei edellytä näyttämöllepanolta sitä suureellisuutta, minkä teatterin oma suuri näyttämö olisi vaatinut. Tällä kertaa kaupunginteatteri ei ole myöskään turvautunut tunnettuihin nimiin esityksen vetonauloina. Vaatimattomuus toimii teoksen eduksi.

Ainoana miinuksena voisi pitää kaupunginteatterin musikaaliohjelmiston painottumista 1950-lukunostalgiaan, kun Greasea seuraa Cherbourg. Ihmiskuvissa ne kumpikin edustavat esimerkiksi jyrkkää jakoa erillisiin naisten ja miesten maailmoihin.

Oskari Torvisen harmaalla ja hennoilla pastellisävyillä lavastama pienen satamakaupungin näkymä toimii hyvin tarinan ympäristönä. Suuri ansio tunnelmien voimasta kuuluu Jukka Kyllösen valoille, jotka luovat näkyväksi sen mikä kulloinkin kuuluu musiikissa ja poimivat esiin – kuin lähikuviin – kulloinkin keskeiset henkilöt ja tilanteet.

Henkilöiden luonnehtimisessa suuren työn tekevät Sari Salmelan puvut, joiden tarkkaan harkitut puhtaat värit ilmaisevat tarinan kannalta olennaisen henkilöistä.

Päärooleissa nähdään ja kuullaan nuoria tekijöitä. Näkemässäni perjantaisessa ensi-illassa Guyn roolin lauloi Riku Pelo, joka harjoitusten loppuvaiheessa kohosi varamiehestä tasavertaiseksi toisen Guyn, Sami Hokkasen rinnalle. Genevi´ven roolissa nähtiin perjantaina Maija Rissanen Maria Ylipään oltua vuorossa torstaina.

Rissanen ja Pelo ovat rooleissaan raikkaita ja taitavia. Heissä on säteilyä ja kykyä kepeään ja vahvan musikaaliseen ilmaisuun. Ritva Jalosen rouva Emery muodostaa myös hyvän parin tytärtään näyttelevän Rissasen kanssa, laulaa kirkkaasti ja saa pienillä keinoilla hyvin esiin äidin mielenliikkeet.

Pirkko Uitto kuolemansairaana Elise-tätinä on pakosta hieman pateettinen, mutta kylläkin sympaattinen roolityö. Nicke Lignell liikemies Roland Cassardina ja Salli Ahola Madeleinena ovat niinikään miellyttäviä henkilöhahmoja, joille mieluusti suo rakkauden ja onnen. Pehmeä-ääninen Markku Huhtamo vastaa onnistuneesti kaikista esityksen kypsistä mieshahmoista.

Jacques Demy – Michel Legrand: Cherbourgin sateenvarjot, suomennos Esko Elstelä. Helsingin kaupunginteatteri, ohjaus Kurt Nuotio, kapellimestari Esa Helasvuo, koreografia Anneli Rautiainen, lavastus Osakari Torvinen, puvut Sari Salmela, valosuunnittelu Jukka Kyllönen, äänisuunnittelu Jyrki Sandell.

Ensi-illat Aleksanterin teatterissa 3. ja 4.10.