Arvio: Isät ja pojat
KAUNISTA JA KLASSISTA
Turgenjev puhuu romaanissaan Isät ja pojat ajasta lentävänä lintuna tai matelevana toukkana ja toteaa, että ihmisen on erityisen hyvä silloin, kun hän ei huomaa sujuuko aika nopeasti vai hitaasti.
Irlantilaisen näytelmäkirjailijan, Brian Frielin, käsissä Turgenjevin romaani on kääntynyt harvinaisen onnistuneesti näytelmäksi. Osaksi tähän vaikuttaa itse romaanin luonne.
Vaikka se kertoileekin laveasti ja tunnelmallisesti, se kuitenkin kuvaa keskitetysti tietyn rajattuun aikaan sijoittuvan käännekohdan keskeisten henkilöidensä elämässä selkeästi hahmottuvan juonen puitteissa.
Kari Heiskasen Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ohjaama esitys etenee nautittavalla vaivattomuudella ja rakentaa kauniisti näyttämötekniikalla tarinaan sekä ajan että tilan ulottuvuuden.
Pyörivällä näyttämöllä kulkevat ihmiset matkaavat ajassa ja laajan näyttämön syvyys ja leveys tarjoavat hyvin hyödynnettyjä mahdollisuuksia luoda kerrontaa tihentäviä päällekkäisiä, rinnakkaisia ja alati liikkeessä olevia kuvia.
Jotakin hassua on kuitenkin tapahtunut, kun näytelmä on käännetty venäjän sijasta englannin kielestä.
Kaikki henkilöt asemasta riippumatta sinuttelevat toisiaan, mikä tuntuu kummalliselta, sillä samanaikaisesti henkilöt ovat hyvin tietoisia hierarkioista – ja niiden tulevasta murtumisesta.
Eletään aikaa jolloin suuret yhteiskunnalliset muutokset tekevät tuloaan, uudet radikaalit aatteet alkavat murtautua esiin. Siksi tuntuu oudolta, että puhuttelumuodot tasa-arvoistavat sen minkä epätasa-arvoisuus on temaattisesti tärkeää.
Romantiikalla pääpaino
Turgenjevin isät ovat vanhemman sukupolven liberaaleja humanisteja, aatelismies Nikolai Petrovitsh (Kari Heiskanen) ja maalaislääkäri Vasili Ivanovitsh (Seppo Maijala). Pojat ovat radikaaleja nihilisteiksi julistautuneita opiskelijanuorukaisia. Tarina kertoo sukupolvien välisestä erosta ja kohtaamisesta. Pääosaan nousee silti romantiikka ja rakkaus.
Hannu Lindholmin lavastuksen klassisenvalkoisen fasadipylväikön ja kevyiden koivunrunkojen luoma näyttämökuva on ilmava, avara ja henkii menneen maailman nostalgiaa mutta myös turvallisuuden tunnetta. Mika Ijäksen valosuunnittelu sävyttää tunnelman enimmäkseen hehkuvan, lämpimäksi kesäpäiväksi, mutta nostaa esiin myös varjot ja dramaattiset hetket.
Nuoret leijonat, Arkadi Nikolajevitsh (Sami Hokkanen) ja Jevgeni Vasiljevitsh (Kari-Pekka Toivonen), jotka ovat päättäneet muuttaa maailman, kohtaavat paitsi isänsä, myös useita kauniita naisia. Seurustellaan, rakastutaan, ja ennen kuin maailmassa mikään muuttuu, molempien nuorten miesten elämässä kääntyy lehti.
Toivonen ja Hokkanen ovat uljaita nuoria sankareita. Molemmat onnistuvat harvinaisesti pitämään yllä nykyajassa vaikeasti tavoitettavaa romanttista ylväyttä. Minna Suuronen ja Merja Pietilä näyttelevät heidän vahvoja rakastettujaan, Suuronen hillityn klassisesti, Pietilä räväkämmin.
Kiinnostavimmat, seurassa erikoisimmat roolityöt ovat Kari ja Ilkka Heiskasen veljespari Nikolai ja Pavel. Molemmat liikkuvat lähes uhkarohkeasti karikatyyrin rajamaalla, mutta silti vakavassa, surumielisessä menetyksen hengessä. Jyrki Nousiaisen Prokofjevits syntyy isäntiensä kanssa samalla tyylittelevällä näyttelemisen asteikolla. Tulkinta kääntää nuoret miehet tarinan ainoaksi vakavasti otettavaksi osapuoleksi.
Seppo Maijala ja Heidi Herala Basarovin vanhempina muodostavat hienon, lämpimän perheyksikön.
Itsenäisimmin romaanihenkilöistä näytelmän henkilöiksi on kääntynyt palveluskunta. Susa Saukon roolin ensi-illassa näytellyt Ursula Salo vastaa Dunjashana esityksen virittämisestä eroottisille taajuuksille heti ensimmäisen näytöksen alusta lähtien. Sanna Majurin nuori emännöitsijä Fenitshka taas on herkkä neitohahmo, josta tulee kaikkien näytelmän miesten kiinnostuksen kohde.
Maija Pekkanen on puvustanut henkilöt suunnattoman kauniisti, vaatteet sisältävät viehättäviä yksityiskohtia ja myös kertovat paljon henkilöistä ja heidän asemastaan.
Eradj Nazimovin äänisuunnittelu tuo ehkä vähän tarpeettomasti mukaan kavioiden kopsetta saapumisten ja lähtöjen merkiksi. Sen sijaan bassosyke lähestyvän kuoleman hetkellä on vaikuttava, lähes huomaamaton tunnelman virittäjä. Sami Hokkasen esittämä Toni Edelmanin Puskinin runoon säveltämä laulu päättää esityksen täydellisen elegantisti.
Ivan Turgenjev – Brian Friel: Isät ja pojat, suomennos ja ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Hannu Lindholm, puvut Maija Pekkanen, valosuunnittelu Mika Ijäs, äänisuunnittelu ja musiikkidramaturgia Eradj Nazimov. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 17.2.2005.