Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Tuhkimo

Katariina Hakaniemi – Kouvolan Sanomat – 19.4.2003

……………….

Ei sinnepäin, vaan viimeisen päälle


Huh, mikä näyttämökuva! Mikä orkesterin sointi! Mitkä
puvut! Miten näyttävät koreografiat! Mikä satsaus koko perheen
satuun!
     Katsoin Helsingin Kaupunginteatterin
Tuhkimo-musikaalia ensimmäiset kymmenen minuuttia karvat pystyssä ja – jos nyt
pieni tunteellinen ylidramatisointi sallitaan – kyyneleet silmissä. Reaktio,
jonka mykistävä kauneus joskus saa aikaa.
     Kaikki
oli viimeisen päälle mietittyä. Mitään ei ollut tehty sinnepäin. Pikkukokki,
joka suurensuuri kermakakku käsissään vihoviimeisenä vilahtaa suuren
joukkokohtauksen jälkeen kulisseihin, oli yksi esityksen lukuisista pisteistä
i:n päällä. Herkulliset hedelmävaunut toinen.
     Isossa
talossa on tietysti rahaa millä mällätä. Euroja oli pantu palamaan kuin
formula-kisoissa ikään, tosin huomattavasti hedelmällisempään
kohteeseen.
     Musikaalin edetessä kuitenkin turruin
hiukan näyttäviin yksityiskohtiin ja visuaaliseen yltäkylläisyyteen. Pinta on
kuitenkin aina pintaa. Leivosten lomassa ihminen kaipaa myös pientä
suolapalaa.
     Yhtä kaikki: Suosittelen Tuhkimoa
kaikille, jotka rakastavat satuja – ja kauneutta.

Kuten
usein
, musikaalien pääosan esittäjät on löydetty talon ulkopuolelta.
Niin nytkin. Eeva Vilkkumaa oli Tuhkimo ja prinssiä esitti
Mikko Vihma. Heidän kanssaan  samoissa rooleissa
vuorottelevat Maija Rissanen ja Riku
Pelo
.
     Musikaaliroolissa paljon painoa on
tietysti laulutaidolla, ja sitä sekä Vilkkumaalta että Vihmalta löytyy. Vihman
ääni soi pehmeän voimakkaana ja Vilkkumaan heleänä ja kirkkaana kuin keväinen
metsäpuro. Näyttelijöinä he täyttävät riittävän hyvin roolinsa. Molemmista
säteilee lämpöä ja läsnäoloa.
     Tuhkimon sisarpuolia
esittävät Petriikka Pohjanheimo ja Sanna
Saarijärvi
tekevät sisarista hiukan simppeleitä, mutta hauskoja
miehenmetsästäjiä. Ilkeyttä ei ole järin paljon korostettu, mikä tuntuu hyvältä.
Risto Kaskilahti vakuuttaa liukasliikkeisenä ja koomisena
hovimarsalkkana. Kristiina Elstelä tekee kummitädistä
millamagiamaisen ihmeidentekijän. Taikatemput ovat oikeasti
hätkähdyttäviä.
     Riitta Havukainen
ja Eero Saarinen sopivat riemastuttavan inhimillisiä piirteitä
saavaksi kuningaspariksi. Kyllä niiden housujen kerran pitää pudota nilkkoihin,
ei se muuten ole komediaa eikä mitään!

Tuhkimo-myytistä
on levinnyt monenlaisia muunnelma ympäri maailman. Ensimmäisen kerran se
kirjoitettiin muistiin jo yhdeksännellä vuosisadalla Kiinassa. Länsimaissa satu
ilmestyi painettuna 1500-luvulla italialaisen Basilen kokoelmassa.

     Nykyään Tuhkimon tarina tunnetaan parhaiten kahtena
hyvin erilaisena versiona: Charles Perrault´n hovikelpoisena ja Grimmin
veljesten julmana ja raakana. Tuhkimo-musikaali kantaesitettiin televisiossa
1975, ja vuotta myöhemmin se nähtiin näyttämöllä. Helsingin Kaupunginteatterin
esitys on Suomen kantaesitys.

Järkyttävintä niin
Tuhkimo-sadussa kuin tosielämässäkin on se, että joidenkin vanhempien on kovin
vaikea rakastaa muita kuin omia lapsiaan. Meidän lapset ja muiden kakarat
-ajattelutapa on ikivanha keksintö. Tuhkimossa ilmiö  suorastaan pomppaa
silmille.
     Kun kuningas on ummistanut silmänsä, ilkeä
kuningatar kaappaa omaa lihaa ja verta olevat tyttäret kainaloonsa ja poistuu
selkä suorana paikalta. Tuhkimo jää yksin, mutta yrittää miellyttää vaativaa
naiskolmikkoa parhaansa mukaan.
     Onneksi Tuhkimo
löytää elämässään myös todellisen rakkauden, prinssinsä. He elävät onnellisina
elämänsä loppuun asti.
     Ainakin minä uskon niin.