Arvio: Viimeinen sikari
Kesytkin linnut lentävät joskus
Viimeinen sikari on hurmaavan epäsovinnainen näytelmä vanhenemisesta
Charlotte Estman-Wennström
Ragnar (Lasse Pöysti, vas.), Anneli (Tea Ista) ja Helge (Mauri Heikkilä) ikääntyvät intohimoisesti Bengt Ahlforsin näytelmässä Viimeinen sikari.
Mikäpä olisi herttaisempaa kuin 40 vuotta naimisissa ollut pariskunta. Särmät ovat hioutuneet, minuus muuttunut yhteiseksi tahdoksi. Nyt sitä sitten vietetään leppoisia eläkepäiviä ja nautitaan yhteisen elämän saavutuksista.
Näinhän sitä voisi luulla, mutta näinhän se ei ole, ainakaan jos Bengt Ahlforsia on uskominen. Ahlforsin Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle kirjoittama Viimeinen sikari on juuri sitä, mitä tämä aika tarvitsee: senioristereotypiat suloisesti romuttava esitys, joka esittää ihmiset ihmisinä, oli ikä mikä hyvänsä.
Ainakin itse olin esityksen edessä jokseenkin myyty. Viimeinen sikari tekee luultavasti hyvää jokaiselle kolmekymppiselle, joka luulee tietävänsä, minkälaisia ihmisistä tulee vanhetessaan.
Sikari tappaa, elämä ei
Näytelmän pääparina nähdään eläköitynyt rehtori Ragnar (Lasse Pöysti) ja entinen kirjastonhoitaja Anneli (Tea Ista). Ragnarin paheina ovat hienot sikarit ja satunnaiset viskitömssyt, joita Anneli ei tietenkään voi sietää.
Alkoholi ja sikarit ovat kuolemaksi, sanovathan sen jo lääkäritkin. Toisaalta, onko elämä ilman intohimoja elämää lainkaan? Pikkukaupungin ”paviaanihäkki” ahdistaa muutenkin, mutta onneksi on sentään kirkkoherra Helge (Mauri Heikkilä), uskollinen vanha ystävä, jolle Ragnar voi keventää sydäntään.
Enempää juonesta ei oikeastaan kannata paljastaa, mutta arvoituksilla voidaan leikkiä. Elmer Diktoniuksen mukaan vain kesyt linnut tuntevat kaipuun, sillä villit ovat tottuneet lentämään. Martti Luther leikitteli samalla metaforalla: linnut lentäkööt, kunhan eivät tee pesää minun pääni päälle.
Näiden kahden ääripään välillä Ragnar ja Helge liikkuvat. Mutta kummasta intohimot saavat lopulta voiton? Ja kenen lentorata vie vaarallisen lähelle aurinkoa?
Tyylilajien sekoitus
Tyylilajien suhteen Viimeinen sikari on melkoinen kameleontti. Ahlfors kuljettelee epäsovinnaista kertomustaan taitavasti niin draaman, komedian kuin farssinkin rajapinnoilla, mutta ei antaudu täysin minkään genren vietäväksi.
Yllätyksellisyys on yksi tekstin suurimmista avuista. Se, mikä aluksi näyttää kepeältä komedialta, onkin seuraavassa näytöksessä vakavaa draamaa. Ja se, mikä näyttää draamalta, onkin – noh, elämää, kaikessa banaalissa raadollisuudessaan. Elokuvissa tätä saatettaisiin nimittää draamakomediaksi.
Loppu menee suorastaan filosofiseksi, kun syöpäsairas Ragnar kertoo elävänsä kolmen viikon päässä kuolemasta. Tulevalle vainajalle suodaan tietysti tiettyjä erivapauksia, se viimeinen sikari nyt ainakin.
Apollon ja Dionysos
Ahlforsin ohjaus etenee rauhallisesti, tekstiä ja vuorenvarmaa näyttelijäntyötä kunnioittaen. Ragnarin roolin Ahlfors on kertonut kirjoittaneensa varta vasten Pöystiä ajatellen.
Pöysti onkin Ragnarina niin vaivattomasti niin luonteva, että salapaheisen ja veijarimaisen rehtorin rooli alkaa näyttää suorastaan veteraaninäyttelijän alter egolta. Juonen tihentyessä Pöysti pääsee osoittamaan hallitsevansa apollonisen mielentyyneyden ohella myös ihmismielen dionyysisen puolen ilmentämisen.
Intohimoinen ja hurja Dionysos on vanha tuttava myös Mauri Heikkilän Helgelle, jonka julkinen elämä pikkukaupungin kirkonmiehenä on pakottanut ulkoiseen mielentyyneyteen. Mutta kuten tiedetään, on kirkasvetisimmänkin järven pohjalla tummia paikkoja.
Kaksoiselämää
Myös Tea Ista elää Annelina uskottavaa kaksoiselämää. Pelin sääntöihin kuuluu, että sielunsivistyneen ja vahvan kodintekijän ulkokuori ei paljasta hitustakaan sisällä myllertävistä intohimoista.
Leenamari Unhon Monika on Helgen tytär, valokuvaaja, jonka ura ja avioliitto ovat katkolla. Monikan pääasiallisena tehtävänä on toimia peilinä aikakaudelle, jolloin papin edessä sanottu ”tahdon” vielä oli merkki elinikäisestä sitoutumisesta, hinnalla millä hyvänsä.
Dramaturgia saa mukavasti pontta Antero Mansikan pienieleisestä äänimaailmasta: viimeisen näytöksen alkaessa Suvivirsi on vaihtunut ukkosen jyrähtelyksi. Nyt onkin luvassa dionyysinen myrsky, ei mikään kevyt kesäsade.
Viimeinen sikari (Den sista cigarren). Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön kantaesityksen lehdistöensi-ilta 5.5. Käsikirjoitus ja ohjaus: Bengt Ahlfors. Suomennos: Lasse Pöysti. Lavastus: Erik Salvesen. Puvut: Sari Salmela. Valot: Juhani Leppänen. Ääni: Antero Mansikka. Rooleissa: Lasse Pöysti, Tea Ista, Mauri Heikkilä, Leenamari Unh