Arvio: Kerjäläisooppera
HUORALLEKIN KELPAA PANKKIKORTTI
Kerjäläisooppera puree myös globalisaation kritiikkinä
Yleisö sai eläytyä yhtä aikaa 1900-luvun alun köyhälistön karuihin kohtaloihin Lontoon rikosmaailmassa ja Suomen korvessa, kun Brechtin ja Weillin Kerjäläisooppera pyöri Helsingin kaupunginteatterissa ja Sallisen Punainen viiva Kansallisoopperassa.
Ei teoksilla tietenkään paljoa yhteistä ole, toimiihan Kerjäläisoopperan kapitalismikritiikki ennen muuta satiirin ja vieraannuttamisen keinoin, kun taas Punaisen viivan voima on sen suoraan samastuttavissa ihmiskohtaloissa. Silti yhteiskunnallisessa paiseiden puhkomisessa on samoja tarkoitusperiä, ja Sallinen on kuunnellut Weillinsa.
Yhteistä oli uustulkinnoissakin: kummassakaan tapauksessa ei langettu kiusaukseen tuoda teos tähän päivään, vaan klassikot oli pysytetty epookissa, mutta taitavasti tyylittelevä näyttämötyö korostaa niiden yleispätevyyttä. Piikikästä huumoria ja karnevalistiikkaakin on mukana: saarnaaminen ei ole muotia 2000-luvun Suomessa.
Globaalin markkinatalouden aika ei ole todellakaan ajanut Brechtin yhteiskuntakritiikin ohi. Kerjäläisooppera siirtää liike-elämässä vallitsevat lait rikosmaailmaan ja osoittaa, miten ahneus, tunteettomuus ja hyväksikäyttö jylläävät.
Helsingin kaupunginteatterin esityksessä on vitsikkäitä vinkkejä nykyaikaan. Huorille kelpaa maksuvälineeksi pankkikortti, ja Laulu inhimillisten olosuhteiden epävakaudesta esitetään ostoskärryjen, palmujen ja maailmaa pyörittävän rattaan katveessa – teksti ja näyttämökuvat antavat osuvan kuvan globalisaation eri puolista.
Kari Heiskasen ohjaus on niin taitavasti rakennettu, hauska ja jopa viihdyttävä, että paikoin tuli mieleen, oliko eetoksessa annettu periksi.
Henkilöistä on räikeitä maskeja myöten tehty karikatyyrejä. He eivät ole todellisia ihmisiä, vaan yhteiskunnallisen aseman tai pyrinnön edustajia.
Heiskasen välittämä ihmiskuva on hyytävä ja raadollinen: kaikki pettävät kaikkia ja laskelmoivat vain oma etu mielessään. Kukaan ei tunnu puhuvan toiselleen, vaan kaikki yrittävät viestiä sanomaansa suoraan yleisölle nykyajan markkinointimentaliteetin mukaisesti.
Teatraalisen ilotteleva tulkinta kuitenkin lopulta toimii, sillä naurun takana ei ole koskaan tyhjää. Siellä saattaa olla kauhun väristyksiä.
Köyhän miehen teatteriin viittaa lähinnä Katariina Kirjavaisen lavastus, joka jättää suuren näyttämön niin kolkoksi ja tyhjäksi, että vieraannuttava efekti on taattu. Mika Ijäksen valaistus saa markkeerata esimerkiksi vankilan huonetta, ja valorampitkin ovat selkeästi näkyvissä.
Orkesteri soittaa lavalta, joka välillä vedetään kulisseista näyttämölle. Vasta lopussa mennään kitschin puolelle, kun ankea takaseinä kaatuu, vapauden taivas siintää, ja punaisiin puettu poliisipäällikkö saapuu polkupyörällä pelastamaan Puukko-Mackien hirttosilmukalta. Näin ne roistot pääsevät pälkähästä – myös Suomen talouselämässä!
Näyttelijät ottivat karaktääreistään kaiken irti ja selviytyivät lauluistakin vähintään kunnialla. Oskari Katajisto oli karismaattinen ja lakoninen Puukko-Mackie, ja Vuokko Hovatta toi esiin Pollynsä viattomuuden takana olevat pyyteet.<BR
Riitta Havukainen oli kokettina Ceciliana kaksinaismoralismin perikuva, ja Kari Mattila oli tylyn pokerinaamansa pitävä poliisipäällikkö. Laura Pyrrö teki Lucuyna loistavan oopperadiiva-parodian – tässä on nykyaikainen oopperalaulaja, joka osaa myös näytellä! Leena Rapola piti karskina ja viskinkäheänä kertojana yhteyden katsojiin ja arkipäivään.
Orkesteri soitti iskevästi, ja kapellimestari Nick Davies pääsi puherooliinkin.