Arvio: Kerjäläisooppera
EI MITÄN MUSIKAALIVIIHDETTÄ
Tässäpä todellinen Kaunotar ja hirviö –ilmiö: Helsingin Kaupunginteatteri esittää samanaikaisesti loisteliasta Disney-musikaalia ja sille aivan vastakkaista Kerjäläisoopperaa! Rohkea teko, mutta se kannattaa kun molemmat tyylilajit tehdään taidolla.
Kerjäläisoopperan tavoitteet ovat aivan päinvastaiset kuin koreilla musikaaleilla: katsojan ei tule viihtyä vaan ajatella. Bertolt Brechtin keskeisiä tavoitteitahan oli vieraannuttaminen: teatterin ei pitänyt yrittää luoda illuusiota todellisuudesta, vaan katsoja piti saada tietoiseksi esityksestä. Tätä palvelivat Weillin iskevät laulut, joiden ei ollut tarkoituskaan olla kauniita, yleisön suora puhutteleminen, tekstit näyttämöllä ja näyttämön askeettisuus.
Kerjäläisooppera on toteutettu Kari Heiskasen ohjaamana tiukasti ja tinkimättömästi Brechtin ideoiden hengessä. Tämä esitys on kuin teatterihistorian oppitunti, sillä kaikkia brechtiläisen teatterin keinoja viljellään johdonmukaisesti alusta loppuun saakka. Näyttämölle on rakennettu tyhjä näyttämö, lavasteet ovat todellakin lavasteen näköisiä, valot ovat jyrkkiä ja ihmiset spoteissa kuin suurennuslasin alla. Näytteleminen on tyyliteltyä ja välillä tapahtumiin puuttuu esityksen kapellimestarikin.
Mistään teorian esittelystä ei toki ole kysymys, vaan näistä lähtökohdista tehdään mainiota teatteria, jossa on elämää ja väriä. Ei kuitenkaan kannata mennä katsomaan Kerjäläisoopperaa musikaaliodotuksin. Sen tarkoitus ei ole viihdyttää. Tosin se tulee sitäkin tehneeksi omalla karhealla tavallaan, ja näyttäviä teatteritehojakin koetaan lavasteiden romahtaessa.
Tässä lajissa näyttelijöiden henkilökohtainen osuus on tietysti ratkaiseva. Päärooleissa Oskari Katajisto, Vuokko Hovatta, Riitta Havukainen ja Heikki Sankari tekevät roolinsa täysillä ja ajatuksella.