Arvio: Kerjäläisooppera
VIIHTEELLISTÄ, EHTAA BRECHTIÄ
Ensimmäinen Brecht on itse kullekin merkkitapaus, baijerilaispojan eeppisen teatterin kokeneet sen tietävät. Iloitsen, että itselläni se sai olla Helsingin kaupunginteatterin antiporvarillinen iloittelu Kerjäläisooppera, jota Kolmen pennin oopperaksikin kutsutaan.
Kriittisempää ja onnistuneempaa viihdettä on näet harvoin tarjolla Suomessa tässä mittakaavassa.
Alunperin brittiläisen John Gayn rustaama The Beggar’s Opera sai nuoren Brechtin käsittelyssä uudet, räväkämmät vaatteet ja löi dramaturgin läpi Berliinin isoilla lavoilla viime vuosisadan alussa. Vähin kiitos ei kuulune Weillille, jonka ikimuistoiset, upeat kappaleet muodostavat Helsingin esityksen selkärangan. Hittikavalkaadista ei täytelauluja löydy.
Lyötyä lyövässä Kerjäläisoopperan Lontoossa kiehuu: gangsteri Puukko-Mackie (Oskari Katajisto) kylvää kauhua ja kaataa naisia kuin heinää. Jalat menevät alta myös Pollyltä (Vuokko Hovatta), joka ei rentun kohdalle sattuessa osaakaan sanoa ei. Mitä kätkeytyykään Mackien silkkihansikkaiden alle?
Naiivia eläytymistä kuuluisasti katkova vieraannuttamisefekti vuoroin karjuu, vuoroin kuiskaa itseään läpi monitasoisen poliisi ja roisto-leikin. Brechtin ihannemaailman romahdus pörssikurssien ja kristillisen moraalin mukana muodostaa esityksen atomiytimen: Ensin leipä, sitten moraali, vaativat kerjäläiset ja huorat, kansalaiset ja kapitalistisen mielivallan uhrit.
Ohjaaja Kari Heiskanen on saanut houkuteltua tiiminsä revittelemään kunnolla. Tyhjyyttään ammottava lava toimii valo- ja lavastusammattilaisten luovuuden areenana ja Nick Daviesin ansiokkaalla johdolla orkesteri pitää huolen temposta ihkaensimmäisestä arkkiveisusta lähtien.
Ammatillinen tekemisen ilo suorastaan häikäisee myös näyttelijöiden puolella. Sulavan charmikas Katajisto nihilistisine virneineen ja Kristus-symboliikkoineen kohtaa arvoisensa alkuvoiman Hovatan, Ursula Salon ja sopraano Laura Pyrrön naisissa. Eikä pidä unohtaa hellyttävän reppanaa ylipoliisipäällikkö Tiikeri-Brownia (Kari Mattila).