Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: ¿America?

Arja-Anneli Tuominen – Kansan Uutiset – 21.03.2007

KOMEDIAA ÄLYLLÄ, TUNTEELLA JA HENGÄSTYTTÄVÄLLÄ LIIKUNNALLA

Dario Fo on sanonut, että Erkki Saarela on paras Fo-näyttelijä hänen itsensä
jälkeen. (Tässä tapauksessa Fo unohti vaimonsa Franca Ramen, mutta ehkä hän
tarkoitti parasta MIESnäyttelijä).

Erkki Saarela on nyt ohjannut Helsingin kaupunginteatterin pienelle
näyttämölle Dario Fon hykerryttävän Amerikanlöytöseikkailun America? eli kun
Johan Padovalainen Amerikan löysi
.

Amerikkaa ovat löytämässä Niko Saarela ja Sami Uotila, molemmat
odottamattoman hyviä, niin liikunnallisesti kuin puhetaidollisesti,
panevatpa he lauluksikin välillä. Poikien tango on rautaa!
America? on teatteria, josta tulee hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Tämä Amerikan löytö alkaa siitä kun Johan Padovalainen, jota näyttelevät
sekä Uotila että Saarela, sillä Padovalainen on niin ehtivä tyyppi ettei
yksi ihminen jaksaisi hänen kyydissään, joutuu Kolumbuksen neljännelle
Amerikan retkelle paetessaan inkvisition roviota.

Erinäisten vaiheiden jälkeen hän päätyy intiaanien maahan, jossa on alussa
vähällä tulla syödyksi, onneksi hänelle kehittyy keltatauti, joka
kannibaalien mielestä pilaa paistin.

Sittemmin Johan Padovalainen pääsee intiaanien käytännön jumalaksi, hän kun
on valkoinen, parrakas ja tuli lännestä.

Yleensähän valloittajat tulivat Amerikkaan idästä, mutta Padovalainen kiersi
mutkien kautta, ja päätyi tulemaan lännestä sotaisaan intiaaniyhteisöön.

Tästä alkaa Amerikan löytämisen uusi historia. Käy niin, että Padovalaisen
johtamina ja kiinniotettujen hevosten loistavina käsittelijöinä, intiaanit
saattavat espanjalaiset kullanhimoiset, ristin varjossa kulkevat soturit
häviöön.

Aina uudetkin pelastusretkikunnat katoavat jonnekin, kunnes Espanjan
kuningas päättää, että antaa olla, olkoon koko Amerikka. Valloittaminen vie
liikaa voimia ja rahaa.

Näinhän ei oikeasti käynyt, kuten hyvin tiedämme, mutta Dario Fon Amerikan
historia on riemastuttavan nihilistinen. Daniel Katzin ja Liisa Ryömän
suomennos on herkullinen, he kuulemma nauttivat käännöksen tekemisestä ja
sen huomaa, tekstiä on mukavasti suometettu.

Suhtauduin etukäteen vähän varauksella Niko Saarelaan ja ennen kaikkea Sami
Uotilaan
, joka sentään on Salatut elämät -näyttelijä, mutta kissan viikset:
Nuoret miehet ovat todella loistavia.

Dario Fon tekstin voi viedä ihan harhaankin, mutta Saarela ja Uotila eivät
missään tapauksessa vie. He ovat Fon kanssa samalla aaltopituudella.

Dario Fo on teatterimies, josta kaikki eivät pidä. Hänen teatterinsa on
karnevalistista, commedia dell´arten perintöä, satiiri on tiukkaa, mutta
aina huumorin sävyttämää, ja voi olla, että juuri humoristinen
suhtautumineen esimerkiksi uskontoon, sai katolisen kirkon niin raivostumaan
Folle.

Uskonto ei ole naurun asia, joskaan nykyään ei kukaan kirkon uskollinen
poika lähde Dario Fo-esitykseen mädillä tomaateilla ja suurella
julistuksella varustettuna. 1950-luvun päivistä katolinen kirkko on tullut
paksunahkaisemmaksi – protestanttisista lahkoista ei voi olla niinkään
varma.

Dario Fo syntyi vuonna 24. maaliskuuta 1926 Pohjois-Italiassa Sveitsin
rajan tuntumassa Lago Maggioren rantamilla, Euroopan komeimpien maisemien
keskellä.

Omaelämäkerrassaan hän on kertonut onnellisesta lapsuudesta, isä oli
vasemmistolainen rautatievirkamies Mussolinin aikana, siksi Fon perheen
heitettiin kauas vuoristoon pikkuasemille. Mutta mitä kauempana
Mussolinista, sen parempi.

Dario Fo hämmästytti ja osin kauhistuttikin kirjallisia piirejä saamalla
Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Silloin monet hienohelmat
kyselivät mitä on tapahtunut Ruotsin kunnianarvoisalla akatemialle.

Mutta on Fo palkintonsa ansainnut, vaikka hänen antinsa maailmalle ovatkin
yhtä paljon näyttämötaiteellisia kuin kirjallisia. Hänen tyylinsä jatkuu
hänen jälkeensäkin.