Arvio: Hissvägraren
HISSVÄGRAREN – PIENI SUURI KERTOMUS
Bengt Ahlforsin uusin näytelmä Hissvägraren Lilla Teaternissa Lasse Pöystin esittämänä on hiottu timantti, jossa on särmää, syvyyttä ja valovoimaa. Tätä on well made playn osaajalta kannattanut odottaa.
Töölössä, Caloniuksenkadulla, seitsemännessä kerroksessa asuu vanha mies, on asunut koko ikänsä. Tavallinen mies, jolta sukulaiset, ystävät, entiset työtoverit – ja koirakin – ovat kuolleet tai muuten vain sattuneet katoamaan. Ainoa juttukaveri on vanhan talon veräjähissi Enok (Kone). Sille sopii kertoa elämää suuremmasta rakkaudesta Grace Kellyyn, johon kohtalonyhteytenä on sama syntymäpäivä. Ja tytöstä, joka on lainannut nimensä toiselta naisikonilta Dianalta. Mutta oikeiden ihmiskontaktien korvikkeena miehellä on vain kuokkavierailu häissä ja hautajaisissa.
Monologi ei anna miehelle nimeä. Pöysti tulee näyttömölle käsikirjoitus mukanaan. Hän valittaa pitkän monologin vaikeutta ikäiselleen näyttelijälle. Muisti ei pelaa, plari pitää olla mukana. Totta vai näytelmää? Käsikirjoitus paljastaa, että näytelmää. Tarina alkaa, mutta pitkin matkaa Ahlfors rytmittää sen pudotuksilla: näyttelijä selaa tekstiä, miettii millainen on toimiva tauko, pysyykö yleisö tarinan perässä.
Tekniikka toimii yllättävällä tavalla. ”Pudotuksissa” meille puhuu suoraan vanha, väsynyt mies, omana itsenään. Mutta se tekeekin fiktion miehen vielä todemmaksi.Vieraannuttaminen lähentää.
Yksinäisen miehen kuva muodostuu hänen muistoistaan. Niistä, joita ei voi valikoida, ja jotka eivät katoa vaikka kuinka tahtoisi. Lapsuuden pelot, häpeät, nöyryytykset – elämän kipupisteet; suurten toiveiden synnyn ja kuoleman. Näytelmä antaa kasvot niille rappukäytävän hiljaisille vanhuksille, jotka on naapureina olemme vuosikausia ohittaneet tervehtimättä, ja joita ei kukaan ikävöi.
Meidän hissi on Otis. Onkohan sillä kavereita?