Arvio: Geneve
PASI LAMPELAN PUREVAA AIKALAISTEATTERIA
Helsingin Kaupunginteatterin Geneve sopii yhteiskunnan kriisin ulkopuolisillekin
Pasi Lampelan uutuusnäytelmää katsellessa tulee ensiksikin mieleen, että meidän nykyteatterin katsojien kuten tämän päivän teatterintekijöidenkin on syytä olla kiitollisia Jouko Turkan tinkimättömyydestä sekä ohjaajana että kouluttajana.
Turkka oli Helsingin Kaupunginteatterin ohjaaja ja apulaisjohtaja 1970-80-luvun vaihteessa ja sen jälkeen johti vuosikymmenen ajan teatterikorkeakoulua professorina ja rehtorina. Tuo vahva teatterinäkemys tuottaa Geneven tapaista huipputeatteria, jossa pääasioita ovat puhutteleva, tärkeä, yhteiskunnallinen teksti ja se teatterityyli, jolla teksti kuvitetaan näyttämölle.
Geneve tapahtuu itsekeskeisten öykkäreiden loistolukaalissa, joka on kuitenkin rakennettu näyttämölle hyvin viitteellisesti taustana olevalla sisääntulokulissilla ja kolmella melkein huomaamattomalla lasisella pöytätasolla. Kun lukaalin emäntä tarjoaa vieraalle kahvia, hän kiikuttaa sivuseinän takaa yhden ainokaisen kupin ilman asettia ja lusikkaa.
Kaikki huomio kiinnittyy siis näyttelijäntyöhön ja siihen asiaan, mitä on tarkoitus kertoa. Turkan koulun oppilaat – nykyiset maamme eturivin näyttelijät – eivät ole turhaan valuttaneet hikeä ja räkää, palelleet lumihangessa, huutaneet ääntään pellolle. Nyt sitten mielentilasta toiseen siirtyminen sujuu luita ja ytimiä koskettaen, äärimmäisyyksiin saakka. Kokeneemman sukupolven Pekka Laiho selviää rankasta urakasta aivan yhtä hyvin – ehkä parhaiten koko tiiviistä porukasta!
Jännittävää avautumista
Näytelmä kertoo 90-luvun taitteen taloushuuman tekijäporukoista, joista monet menettivät laman aikana kaiken, omaisuuden, perheen, ystävät, terveyden.
Sijoituskeinottelija Henrik Rotko (Carl-Kristian Rundman) on paennut Anna-vaimon (>B>Merja Larivaara) ja häiriytyneen teini-ikäisen tyttären (Pihla Penttinen) kanssa nöyryyttävää oikeudenkäyntiä Sveitsin Geneveen. Mukana on miljoonia, joilla on sitten tehty edelleen lisää.
Henrikin oppi-isä Jaakko (Pekka Laiho) saapuu 15 vuoden tauon jälkeen tapaamaan pariskuntaa. Ilmenee, että Jaakko on tehnyt sotkujen yhteydessä rikosilmoituksen Henrikistä. Asiaa on käsitelty toistakymmentä vuotta, ja nyt Henrik on vapautettu syytteistä. Edelleen ilmenee, että Anna ja Jaakko olivat seurustelleen sekaisissa tilanteissa, kunnes Henrik pelasti hänet turvaan.
Syytteistä vapautumista tulee juhlimaan myös Henrikin käsikassara Pekka (Eppu Salminen) viinaan menevän vaimonsa Tiinan (Ursula Salo) kanssa.
Yhden konjakki- ja votkapitoisen yön aikana käydään rankkaa välienselvittelyä niin firmojen kaatumisista kuin ihmissuhteistakin. Tarinassa on paljon ennalta arvattavia käänteitä, kuten Annan ja Jaakon suhde ja kiintymyksen jatkuminen, Pekan kaipuu takaisin Suomeen, Henrikin ja Tiinan salasuhde tai lopulta tyttären oikea isä – jota katsoja alkaa heti aavistella, kun Annan miessuhteet hiljalleen selviävät.
Kaikki vaan itselle
Lampela kirjoittaa tarinan jännittävästi uusia aineksia raottaen. Katsojan pääteltäväksi jää paljon. Uutta – ja parasta – tekstissä on kuitenkin näiden surkeiden ihmiskohtaloiden paljastaminen sisältäpäin. Miten ihmeessä lintukoto-Suomen kansa pystyi niin totaalisesti unohtamaan olevansa hyvinvointivaltion kasvatteja!
Sosiaalinen vastuullisuus ja jonkinlainen kohtuullisuus oli aikaisemmin itsestäänselvyys. Mutta juuri nämä ihmiset huumaantuivat haluamaan kaiken itselle ja vain itselle. Silloin ei mietitä veronmaksua tai koulutusta ja terveydenhuoltoa. Loppuun saakka vain itselle. Ja paljon.
Jotenkin taikamaisesti Lampela ei kuitenkaan syyllistä suoraan ketään. Geneveä eivät tule katsomaan viimeisten 15-20 vuoden aikana itsekkääseen peliin ryhtyneet. Vankilasta tai mielisairaalasta ei pääse teatteriin. Veroparatiiseista ei uskalla tulla Suomeen. Keskuudessamme yhä vieläkin toimivat keinottelijat valitsevat pintamusikaalin näyttäytymispaikakseen ja parantelevat omaatuntoaan kustantamalla firmojensa henkilökuntaa hengettömiin stadionkonsertteihin.
Sen sijaan meille muille, tavallisille työpalkoilla eläville veronmaksajille Geneve on tärkeä muistutus, ettemme hurahda vastaisuudessakaan. Tuntematonta sotilasta mukaillen: varjele meitä tunteettomilta poliitikoilta, etteivät he enää koskaan lupaisi meille helppoa tulevaisuutta, kunhan vain unohdamme kanssaihmiset ja yhteisvastuumme kansankunnan jäseninä.