Arvio: The Producers
KEVÄT KOITTAA HITLERILLE
ON RÄÄVITTÖMÄN HAUSKA
Onpas räävitöntä! Mutta hemmetin hauskaa! Ja niin äärettömän taitavaa!
The Producers, Kevät koittaa Hitlerille on musikaaliherkku, johon ei ole
ladattu mitään yhteiskunnallista sanomaa, paitsi se, että diktaattorien
mahti kalpenee, kun sille nauraa.
Hitlerin teki naurunalaiseksi ensin Charles Chaplin elokuvassa Diktaattori.
Se oli rohkea työ, sillä Hitler oli valtansa huipulla, ja Yhdysvallat ei
ollut vielä sodassa mukana. Chaplin joutui paheksunnan myrskyyn.
Mel Brooksin elokuva Kevät koittaa Hitlerille valmistui paljon sodan
jälkeen, mutta paheksuttiin sitäkin. Ja elokuvasta tehtyä musikaalia
paheksuttiin myös.
The Producers eli Tuottajat irvailee myös Broadway-tuottajille ja
homohuumori ylittää reilusti hyvän maun rajan. En silti kuullut kovin monta
loukkaantunutta kommenttia (oli niitäkin).
The Producers näyttää, että Helsingin Kaupunginteatterissa osataan musikaali
ainakin yhtä hyvin kuin Lontoossa. Tanssijat osaavat laulaa ja näytellä –
tai ovatko he sittenkin laulavia näyttelijöitä, joilta sujuu tanssi.
Roineen repussa
hyvät eväät
Esko Roine tekee aivan ylittämättömän työn niljakkaana tuottajana. Hän on
karismaattinen kuin mikä, melkein tekisi itsekin mieli mennä mummokuoroon
huutamaan ”tule ja puserra”.
Roineen tuottajakaveri Antti Timonen ei omaa ihan yhtä suurta lavasäteilyä.
Mutta nössö hänen pitää käsikirjoituksen mukaan ollakin.
Santeri Kinnusen hahmottama ohjaaja Roger on puppelipoikien kuningas, hänen
lähintä avustajaansa esittävä Lari Halme vie tipuhomoilun kolmanteen
potenssiin.
Risto Kaskilahti on natsismia muisteleva Hitler-fani New Yorkissa. Hänen
kirjoittamansa nahkahousuilottelu Hitleristä on huijarituottajien mukaan
niin huono, että sitä ei esitetä ensimmäisenä iltana edes loppuun.
Ohjaajaksi saadaan herttilei-musikaaleja tehnyt homppeli (Kinnunen). Joten
floppi on varma.
Mutta kun ohjaaja joutuu esittämään pääosaa, hän tekee tahattomasti
Hitleristä niin karmean naurettavan, että kansa luulee näkevänsä upeaa
satiiria ja menestys on varma. Vankila odottaa huijarituottajia.
Tuokko on
tähtiluokkaa
Musikaalin tyttö on ruotsalaissyntyinen blondi Ulla, bimbo, joka loppujen
lopuksi ei ole niinkään bimbo. Häntä esittää vasta teatterikoulusta
valmistunut Anna-Maija Tuokko. Tytössä on sähinää ja säihkettä. Hän on
näyttävä, osaa laulaa ja saa Ullansa tihkumaan seksiä ja huumoria.
Jos olisimme Broadwaylla, Tuokon nimen valokirjaimia teatterin ulkopuolella
suurennettaisiin ensi-illan jälkeen.
Jyrki Seppä on luonut kerta kaikkiaan jysäyttävän lavastuksen toisen
näytöksen Hitler-esitykseen. Siinä menevät läskiksi Wagnerin valkyyriat ja
kansallissosialismin mahtipontisuus, nahkahousujen narinaa unohtamatta.
Markku Nenosen koreografia toimii loistavasti. Ihmisten muodostama, peiliin
heijastuva steppaava hakaristi on hurja. Tässä tuotannossa ei ole tarvinnut
noudattaa valmiiksi suunniteltua sabluunaa. Niin lavastus, puvustus kuin
tanssitkin ovat suomalaisten omatekemiä.
Toki ohjaaja Neil Hardwick kertoo käyneensä katsomassa Producers-musikaalia
New Yorkissa, mutta mistään kopiosta ei ole kysymys, Hardwick tietää, mistä
suomalainen huumori nousee, oli se sitten vaikka juutalaisen Mel Brooksin
luomaa.
Musiikki pelaa ja
nahkahousut soi
Mel Brooks on itse säveltänyt musikaalin laulut, ne tuntuvat helpoilta,
mutta eivät usein ole. Esko Roineen Voi ei!– laulu toisen näytöksen
loppupuolella on huima. Siinä hän huomaa tulleensa petetyksi itse.
Kaskilahden sikahauskat nahkahousu-laulut eivät ole ihan helppoja nekään.
Ainakin pitää osata rääkätä saksan kieltä ja kyyhkysiä! Mikko Vihman
natsitenori laulaa ihanan wagneriaaniseen tyyliin.
Kaiken kaikkiaan musiikki sujuu kaikilta erinomaisesti. Nick Daviesin
johtama orkesteri on ykkösluokkaa.
Jos jotain kielteistä pitää sanoa, niin minusta ensimmäinen näytös on liian
pitkä. Vähän liian kauan pohjustetaan toisen näytöksen ilottelua. Vasta kun
Kaskilahti ja ennen kaikkea Halme ja Tuokko tulevat tarinaan mukaan, saadaan
vauhti päälle.
Kevät koittaa Hitlerille loikkii täysillä yli poliittisesti korrektin
käytöksen. Liian tosikkojen ei ehkä kannata huijarituottajien seikkailuja
tulla katsomaan, mutta vaikea on olla nauramatta.
Musikaalilippujen hinnat ovat aika korkeat, tosin ne ovat Broadwaylla paljon
korkeammat, mutta ei se suomalaisia lohduta. Kannattaa pyrkiä johonkin
ryhmään. Ryhmäliput ovat jonkin verran edullisempia.