Arvio: The Producers
ILON TUOTTAJAT ARMAHDETAAN
Vanhempi tv-sukupolvi muistaa 1960-luvun sarjan Salainen agentti 86, jonka käsikirjoittaja Mel Brooks laittautui sittemmin pitkiin filmeihin. Vuonna 1968 hän ohjasi musikaalishowbisneksiä parodioivan elokuvan The Producers.
Sen suomenkielinen nimi Kevät koittaa Hitlerille on otettu tarinan sisällä olevasta ”maailman huonoimmasta näytelmästä”, jolla Broadwayn kuningastuottaja Max Bialystock kirjanpitäjänsä Leo Bloomin kanssa on rikastuakseen keräämällä rikkailta leskiltä reittä pitkin tuotantorahat ja pistämällä ne takuuvarman flopin jälkeen omiin taskuihinsa.
Kolme vuosikymmentä myöhemmin Brooks houkuteltiin muokkaamaan käsikirjoittaja Thomas Meehanin kanssa elokuvastaan lavamusikaali.
Hän ryhtyi myös sen säveltäjäksi, kun Jerry Herman (mm. Hello Dolly!) oli kunniasta kieltäytynyt.
Tuloksena oli 2001 kantaesityksensä saanut musikaalifarssi, joka kahmi tusinan verran Tony-palkintoja. Suomenkielinen ensiesitys nähdään nyt Kristiina Drewsin ja Jukka Virtasen maukkaana käännöksenä ja Neil Hardwickin rytmikkäänä ohjauksena.
Vaikka tämän musikaalin on sanottu käyvän Hitleriä ja kaukaa hakien uusnatseja vastaan huumorin asein, sillä ei oikeasti ole mitään tekemistä politiikan kanssa.
The Producers on silkkaa viihdettä, joka laskee leikkiä musikaalilajityypin kustannuksella. Siinä on itseironiaa: tarinassa telkien taakse joutuvat Max ja Leo – kuten myös heidän tuottamansa näytelmän lahjaton natsikirjoittaja – armahdetaan, koska he ovat tuottaneet iloa vankitovereilleen.
Muuta tarkoitusta ei musikaalillakaan tarvitse olla.
Mel Brooksin musiikki ei ole kuolemattoman omaperäistä, mutta se on toimivaa. Sävellykset hyödyntävät taitavasti amerikkalaisen musikaalin ja siihen kuuluvien eurooppalaislainojen perinteitä. Kaikki kuulostaa niin turvallisen tutulta, ettei joukkoon ymmärrä kaivata edes yhtä mieleenpainuvaa hittiä.
Max Bialystockia esittävä konkari, Tampereen Työväen Teatterin johtajan paikalta eläköitynyt Esko Roine, 62, on hyvässä iskussa, myös laulullisesti.
Mestarillista estradiesiintymistä edustaa esityksen loppupuolella soolokohtaus, jossa selliin pantu Max kertaa aiemmat tapahtumat musiikillisena potpurina. Oman talon väkeä oleva Antti Timonen on kelpo laulaja hänkin ja tyyppinä sopiva poikuuttaan varjelevan Leon rooliin.
Teatterin uusi bongaus on Anna-Maija Tuokko, joka on todellinen viehätys ja silmän ilo. Ai niin, osaa hän näytellä, laulaa ja tanssiakin. Näkökulma on siis riemastuttavan sovinistinen ja kliseinen, jolla kohtauksensa varastavat muun muassa Risto Kaskilahti nahkahousuisena tilapäiskirjailija Franzina ja Lari Halme homo-herttulei Carmen Ghiana.
Näyttämöllepano on visuaalisesti täyttä musikaalia ja muun muassa Hitlerin valtaannousun näyttämökuva niin vaikuttava, että siinä ollaan jo veitsen terällä, jääkö se parodiaksi vai kallistuuko ihailun puolelle.
Näin meitä massoja vedätetään, jos ei ole skarppina: mä vajosin viihteeseen.