Arvio: The Producers
NOUSEE NYT AURINKO HITLERIN
Hesan kaupunginteatterin
farssimusikaali on hillittömimpiä naurupommeja aikoihin.
Vuosi 1968: aloitteleva ohjaaja Mel Brooks tekee esikoiselokuvansa Kevät koittaa Hitlerille ja voittaa siitä Oscarin käsikirjoituksesta. Vuonna 2001 New Yorkissa saa kantaesityksensä elokuvan pohjalta tehty musikaali, joka voittaa 12 Tony-palkintoa ja on välitön maailmanluokan menestys.
Elokuu 2007: musikaali saa vihdoin ensi-iltansa Suomessa ja katsojat saavat ulvoa kyynelsilmin jokseenkin täydellisen naurupommin parissa. Nimellä The Producers maailmaa valloittanut musikaali noudattaa pääosiltaan vuoden 1968 elokuvan tarinaa. Toki mukaan on otettu joitakin kokonaan uusia hahmoja ja joidenkin osuutta kokonaisuudessa on suurennettu sekä aivan lopussa tarinaa jatkettu elokuvan loppua pidemmälle.
Max Bialystock (Esko Roine) on parhaat päivänsä jo aikoja sitten nähnyt teatterituottaja, jonka uusinkin työ on haukuttu lyttyyn ja esitykset loppuneet yhteen kertaan. Joten kuten tullakseen toimeen hän harrastaa toimistonsa sohvalla tuhmia leikkejä ikäloppujen mummojen kanssa ja kuittaa palveluksistaan shekkejä.
Eräänä päivänä toimistoon tulee sitten hermoheikko kirjanpitäjä Leo Bloom (Antti Timonen), joka kirjanpitoa tutkiessaan huomaa, että tietyissä olosuhteissa floppiesityksellä voi tienata enemmän kuin menestysnäytelmällä. Kun useat sijoittajat satsaavat johonkin showhun vaikkapa miljoonan ja kaikkia rahoja ei käytetäkään ja esitykset loppuvat heti ensi-iltaan, ei kukaan kysele menetettyjen rahojen perään.
Bialystock puhuu rehellisen Bloomin ympäri ja varmaksi luulluksi flopiksi valikoituu umpitollon natsin kirjoittama näytelmä Kevät koittaa Hitlerille, joka esittää Hitlerin hyvin positiivisessa valossa. Rahat esitykseen kerätään varakkaita mummoja vikittelemällä ja tekijöiksi kerätään kaupungin ehdottomasti lahjattomimmat teatterintekijät. Mutta miten käykään ensi-illassa…?
Kuten elokuvistakin tiedetään, ei Mel Brooksin huumori kunnioita tai säästele ketään. Musikaalin tarinassa saavat osansa mm. niin natsit kuin heidän mahtipontiset seremoniansa, vanhat mummot, juutalaiset, homoseksuaalit, kaikenlaiset auktoriteetit ja teatterimaailma ylipäätään.
Huumorissa on vulgaarejakin piirteitä, joka saattaa koetella joidenkin katselijoiden huumorintajun rajoja, mutta suorastaan ilkeä hän on tuskin koskaan. Brooks vain kaivaa huumorin esiin monista sellaisistakin aiheista, joista sitä ei äkkiseltään luulisi löytyvän yhtään. Melkoista ironiantajua osoittaa jo pelkästään se, että juutalainen mies on tehnyt ratkiriemukkaan musikaalin natseista !
Brooksin taidot humoristina tuskin yllättävät enää ketään, mutta hänen säveltämä musiikki saattaa sen tehdäkin. Esityksen musiikki on äärimmäisen perinnetietoista vanhan hyvän ajan musikaalit mieleentuovaa svengaavaa showmusiikkia. Kun niihin sitten yhdistää brooksmaisen huumorin, katsojat ovat ainutlaatuisen viihde-elämyksen edessä. Brooks repii musikaalikliseistä viimeisetkin rippeet irti ja tekee niistä niin hervotonta herjaa, että katsoja ei aina todellakaan tiedä, itkeäkö vai nauraa. Nautittava musiikki ja suorastaan nerokas huumori kun ovat lavalla yhtä aikaa suurimman osan esitystä !
Vaikka esitys ponnistaakin Brooksin koomisesta ja musiikillisesta neroudesta, ei se tietenkään voisi onnistua ilman osaavia toteuttajia, jotka kaupunginteatterissa ovat maan parasta valioluokkaa. Koko tämä sivu täyttyisi tekstistä, jos jokaista kehuja ansaitsevaa kehuisin, mutta yritetään nyt keskittyä parhaista parhaisiin.
Neil Hardwick, taitava humoristi itsekin, on ohjaajana pitänyt massiivisen esityksen langat loisteliaasti käsissään. Esko Roineen ansiot farssille aina tärkeän ajoituksen mestarina tiedetään jo useiden vuosien varrelta. Antti Timonen on hänelle sopiva vastinpari, joka tuo kreisihuumoriin myös ripauksen romantiikkaa, kun hän rakastuu ihanaan svenskatalande Ullaan, jota Anna-Maija Tuokko hurmaavaan viehkeästi esittää. Hänen blondisihteerikkönsä on yhtä suurta klisettä, mutta mitä sillä väliä, kun hän saa katsomon hytkymään naurusta.
Supersurkean ohjaajan roolissa nähtävä Santeri Kinnunen heittää tolkuttoman hauskan Hitler-parodian musikaalin tarkoituksellisen överiksi vedetyssä Hitlerin aurinko nousee -numerossa, jossa nähdään mm. steppaavia natseja ja mahtipontisia marssikuvioita ja siinä sivussa panssarivaunuja ja tykkejä ja laskuvarjosotilaita (ihan totta !). Lari Halme hänen assistenttinaan ja elämänkumppaninaan Carmenina on kaikkien homppeleiden esikuva ja aivan tajuttomalla tyylitajulla esitetty bravuuri. Useissa eri tehtävissä pakertava sivuosaesittäjien ensemble täydentää loistavan esiintyjäjoukon.
En todellakaan muista, koska olisin viimeksi nauranut teatterissa yhtä hervottomasti silmät kyynelissä ja mahaan koskien, kuin torstai-iltana Helsingissä. Esityksen jälkeen kuullut aplodit ja hurraukset olivat myös äänekkyydessään ainutlaatuisia. Teatterijohtaja Asko Sarkolan ei tarvitse olla huolissaan; kun ns. viidakkorumpu alkaa vielä päristä, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä pyörisi teatterissa kauan.