Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: The Producers

Heidi Temmes – Länsi-Savo – 01.09.2007

KEVÄT KOITTAA HITLERILLE

MEL BROOKSIN ystävät muistanevat tämän tuotteliaan ohjaaja-näyttelijä-kirjailija-säveltäjän hänen elokuvistaan.
Helsingin kaupunginteatterin tämän syksyn megamusikaali The Producers, Kevät koittaa Hitlerille ei taatusti jätä kylmäksi ketään tämän armoitetun komediakirjailijan huumorista pitävää teatterissa naurajaa.
Näytelmässä on Chaplinin Diktaattorin DNA:ta ja Cabaret-musikaalin perimää, mutta Brooks tekee parodiaa parodiasta, maukkaita marenkitorttuja torttujen päälle niin, että keko ei edes huoju.

OHJAAJA Neil Hardwick on tehnyt monta osuvaa näyttelijävalintaa. Yksi näistä on lieron tuottajan Max Bialystockin roolissa taiteileva Esko Roine, joka kuljettaa monia kohtauksia laulaen, tanssien ja näytellen niin charmikkaasti kuin komediassa vain voi.

Myös Santeri Kinnusen homo-ohjaaja Roger de Bris ja hänen assistenttiansa Carmen Ghiaa esittävä Lari Halme naurattavat ihmeen makeasti, vaikka luulisi seksuaalivähemmistöhuumorin jo kuluttaneen komiikkapurkkinsa rasvat loppuun.
Risto Kaskilahden tyylistä pitäville on nyt tarjolla ehta saksalainen nahkahousu, suurmusikaalin kirjoittaja Franz Liebkind.
Ruotsalaista perusblondi-Ullaa esittävä Anna-Maija Tuokko on mieskatsojia lämmittävä tyrmäystippa, joka maistunee Marilyn-kauneutta palvoville naiskauneuden ystäville.

TEKSTI LUO näyttämölle toinen toistaan surrealistisempia kuvia. milloin vaaleanpunaiset mummot tanssivat roollaattoreinensa, milloin hulvattomat teatterihomot valtaavat valkoisen kukkakoristeisen talon Village People -yhtyeen kanssa.
Toisinaan taas SS-sotilaat tanssivat Broadway-musikaalin tahtiin, ja vankilastakin selvitään lyhyemmällä tuomiolla iloluontoisen teatterin ansiosta.
Brooksin maailma on täysin pidäkkeetön, ja Hardwick on koko ensemblensa kanssa tavoittanut tämän yltiöhilpeän rienauksen riemumielen. Siitä säteilevä turhamaisuuden, vapauden ja ideologittomuuden aatesuunta saa synkimmänkin kyynikon hyvälle tuulelle.

HELSINGIN kaupunginteatterin musikaaliuutuus ei ole mikään turha limonadispektaakkeli. Sen hulvaton sanomapuro kerääntyy kritiikin joeksi, jonka suuntana on koko viihdeteollisuuden arvostelu. Mutta tämä syntinen virta ei ole vain mustaa ja hapetonta, vaan ilojuomaa ja simankuplintaa ja siksi juuri niin vaikuttavaa.
Helsingissä on nähtävillä äkkiseltään pinnallista näyttämötaidetta, jonka syvät virrat avautuvat niille, joilla on nauramisen lahja.