Arvio: The Producers
HEIL! TÖRKEYKSIEN ROISKETTA RIITTÄÄ JOKAISELLE
Kaupunginteatterin The Producers on räävitön ja loistokas musikaalihitti
Katsomo hieraisee silmiään. Hakaristimuodostelmina marssivat sotilaat kertautuvat takaseinän peilissä. Orkesteri soittaa huumaavaa marssia, ja taivaalta leijuu laskuvarjopataljoona.
Kaiken keskeltä, steppaavaan armeijan Heil-huutojen säestämänä pompahtaa näyttämölle vieteriukko, itse
Hitler. Näin wagneriaanista kohtausta valkyyrioineen ja kultasiipisine kotkineen on tuskin koskaan nähty Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
Häikäisevää, komeaa ja loistavasti yhteentrimmattua. Kuten koko ilta. Ollaanko todella Suomessa? Sekä tanssijat että näyttelijät osaavat laulaa ja päinvastoin.
Neil Hardwick on saanut
The Producers -musikaalin lietsottua ja hitsattua valtavan tekijäryhmän yhdeksi innoittuneeksi ja säteileväksi estradiperheeksi. Ensemble loistaa sekä yksittäisissä roolisuorituksissa että esityksen visualisoinnissa, musiikissa, valoissa tai liikekielessä.
Menestys on taattu. Niin miksi?
Joskus tarinoiden tiet kulkevat ympyrää, kuten
Mel Brooksin ikivihreä ja -suosittu
Kevät koittaa Hitlerille eli
The Producers -musikaali.
Se syntyi elokuvaksi kylmän sodan Amerikkaan. Sitten elokuvasta tuotettiin 2001 ison rahan menestysmusikaali Broadwaylle. Muutaman vuoden kuluttua musikaali kierähti taas takaisin elokuvaksi.
Mikä tarinasta tekee niin suositun?
Onko niin hauskaa nauraa Hitlerille, ja kun vielä vitsit kaiken lisäksi on keksinyt juutalainen Brooks? Ehkäpä puoli vuosisataa sitten ei vielä ollut niin kulunutta nauraa Führerille.
Nauramme siis rikkaille ja kiimaisille mesenaattimummeleille, jotka haluavat rahojensa vastineeksi seksileikkejä.
Katsojia viehättää bimboblondi Ullan ei kovinkaan feministisestä tulokulmasta näytetty tähteyteen sinkoutuminen. Homofobiset pääsevät taputtamaan kliseille, joita tarinasta tursuaa.
Hollywoodissa tai Broadwaylla voi tarinan kulmahampaiksi kuvitella Brooksin ärhäkän tavan käyttää sisäpiirikomiikkaa, joka iskee suoraan tuottajien diktatuuriin. Parodiaa tehdään kaikista, kaikesta ja erityisesti musikaalien syntytarinoista.
Hauskasti
The Producers todistaa itsessään oikeaksi väitteensä siitä, miten yleisöä voidaan yllyttää mihin tahansa. Siihen käy huonoin, mauttomin, kömpelöin ja tyhmin mahdollinen tarina.
Musikaali ei naura vain heille vaan myös meille – ja ennen muuta itselleen.
Mauttomuuden suolana ovat herkulliset roolityöt alkaen
Esko Roineen aivan uskomattoman hengästyttävällä tempolla ja notkeudella vetämästä tähtituottaja Max Bialystockin roolista.
Antti Timosen huijarikumppani Leo Bloom saakin taistella tosissaan pysyäkseen samoissa lähdöissä.
Santeri Kinnusen Roger, lahjattomasta ohjaajasta Führerin näyttelijäksi pomppaava homohaaremin pomo, laulaa ja tulkitsee antagonistisen roolinsa hemaisevan riettaasti, mutta tarvittaessa myös hyvin särmikkäästi.
Joskus hauskuus lipsuu alleviivaukseksi, kuten
Lari Halmeen suloliikkeinen Carmen tai
Risto Kaskilahden pähkähullu koomikkofasisti Franz Liebkind. He näyttelevät valloittavasti, isolla ilolla.
Ohjaajan ratkaisua jää pohtimaan.
Onko Liebkind vain vaaraton hölmö?
Tänä iltana syntyi myös tähti. Tai toivottavasti ei tähti vaan lahjakkuus matkalla uusiin haasteisiin. Anna-Maija Tuokko on ruotsalaisen Ullansa roolissa karismaattisen säteilevä, monitaitoinen ja kauniisti laulava, oikein paljon parempi kuin maailmanluokan tähden
Uma Thurmanin esittämä elokuva-Ulla.
Kaupunginteatterin tulkinta on
Jyrki Sepän upeita visuaalisia ratkaisuja ja
Markku Nenosen koreografiaa myöten hienovaraisen uskollinen
The Producersin esitystraditiolle. Siinä on kuitenkin joka suuntaan huomattavasti enemmän potkua kuin vaikkapa viimeksi tarinasta tehdyssä elokuvassa!
Kristiina Drews ja
Jukka Virtanen ovat suomentaneet musikaalin kielipelit, vitsit ja riimit taitavasti ja nokkelasti.
Kömpelöiltä tuntuivat sen sijaan sekaan eksyneet junttisuomalaiset pierut, mustamakkaravitsit ja viittaukset Hilja Maitotyttöön jne.
Ilta on runsas, näyttävä. Töölönlahden pikkubroadwaylla tunnelma on vähän kuin oikealla Broadwaylla.