Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Nenä

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 07.09.2007

KUN NÄYTTÄMÖTAIDE NÄKEE NENÄÄNSÄ PITEMMÄLLE

Ukrainassa syntyneen, Suomessa yli kaksi vuosikymmentä asuneen ohjaajan ja näyttelijän Viktor Drevitskin näyttämöteos hätkähdyttää. Se on kuin tanssia haudan reunalla. Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijät antavat äänensä ja koko ilmaisuvoimansa itärajan takana poliittisen vainon kohteeksi joutuneille kollegoilleen. Ja minkälaisella kerronnalla. Komiikalla nakaten, leikkiin paeten, uniin ajautuen, teatterilla sivaltaen.

Tarina poukkoilee väljästi, ottaa kaikupohjaa historiasta ja kirjallisuudesta, vetää aikahypyillä linkkejä ja kirkastaa linssejä. Improvisaation omainen metodi on onnen omiaan, kun puhutaan vankilassa syntyvästä teatteriesityksestä.

Mutta samainen väljyys nakertaa valitettavasti esityksen täyttä vastaanotettavuutta. Parhaiten se avautuu kirjallisuuden ystäville, ennen muuta Gogolinsa tuntijoille. Punaisena lankana on kuitenkin yhteiskuntakritiikki, joka tavoittaa jokaisen katsojan.

Tapahtumapaikkana on Solovetskin saari Vienanmerellä. Luostarinmuurit kuulostavat sanana kauniimmalta kuin vankilanmuurit, vaikka kumpikin on Solovetskin kohdalla totta. Muurien sisäpuolella istui jo 1800-luvulla keisarillisen Venäjän sinne lähettämiä vankeja. Vallankumouksen jälkeen valloitettu luostari alkoi täyttyä neuvostoyhteiskunnan vihollisista ja syntyi uusi rankaisujärjestelmä, Aleksandr Solzhenytsinin tuotannosta tuttu Gulagien eli vankileirien saaristo. Stalinin vainot pahensivat tilannetta. Vankien joukossa oli paljon älymystöä, toisinajattelijoita ja kirkonmiehiä. Heistä noin puolet surmattiin.

Näytelmässä on roolihenkilö nimeltä Les Kurbas. Samanniminen maineikas ukrainalainen teatterimies todella suljettiin Solovetskiin 1933 ja ammuttiin 1937 yli tuhannen muun vangin kanssa.

Muut näyttelijävangit ovat fiktiivisiä, mutta esikuvia todellisuudesta ei puutu.

Vankilateatterin esitykseksi valmistuu näytös, joka muistinvaraisesti hyödyntää Gogolin novellia Nenä. Kertomuksessahan kollegioasessori Kovalevin nenä eräänä kauniina päivänä kerta kaikkiaan katoaa. Ollapa ihminen siinä sitten paljon mitään ilman nokkaansa, kuin vailla yhteiskunnallista statustaan!

Niinpä on Kovalev kuin lastu laineilla, eikä tule tukea oikealta eikä vasemmalta.

Tämä nenä -leikki vie tiimin eri yhteiskuntaluokkiin, tekee heistä palkollisia ja herroja, liehittelijöitä ja liehiteltäviä, antaa heidän tuntea, mitä on olla ohjastajana jos hevosenakin. Piittaamattomuus, alistaminen, nöyryyttäminen, väkivallan kuviot pakkopaitamenetelmästä raiskaamiseen ovat analysoitavina.

Henkilöohjaus on tarkkaa ja toiseen kulttuuriin vievää. Näyttelijät vastaavat odotuksiin hyvin. Tempo on nopeata ja sai vielä ensi-illassa paikoin aikaan replikoinnin puuroutumista. Mutta suvantovaiheitakin on, ja niissä kerronnan kontrastisuus eritoten puhuttelee: vangit pääsevät kertomaan tarinaansa sekä tekstiin sisäänrakennetussa muodossa että suoraan, omana itsenään.

Elastista ainesta näyttelijäkunnassa on kautta linjan. Pekka Huotari, Jari Pehkonen ja Seppo Maijala liukuvat vaivatta roolista toiseen kukin persoonallisia piirteitään hyödyntäen, yhtä hyvin kuin Heidi Herala vahvalla koomis/traagisella ilmaisullaan ja Vappu Nalbantoglu pienieleisellä ja salamyhkäisellä tulkinnallaan.

Slaavilaisuus saa sijaa sekä musiikissa että tanssissa; koreografia – myös laajentuneena roolihenkilöiden asemointiin ja lavalla liikkumiseen – myötäilee juonta. Näyttämökuvan, vankilamiljöön, voi nähdä symboloivan menneen maailman pahuutta tummana ja ahdistavana, mutta vaivatta se tekee tilaa myös huimalle menolle, riehakkaiksi yltyville tunteille, jotka johtavat muistoihin – tai unohdukseen.

Puvustus ammentaa runsaasta maaperästä, pukee kauniisti naiset, ylenpalttisesti nukkehahmot ja antaa Nenälle, valtioneuvokselle, kuin korkean kirkonmiehen kullalla silatun valkean asun.