Arvio: Kirje Siperiasta
Siperian kirje kannattaa avata
Amos Andersonin taidemuseon ylimmässä kerroksessa ullakolla on tila pienimuotoisille teatteriesityksille. Lilga Kovankon tulkitsema monologi Kirje Siperiasta tulee lähelle katsojaa tiiliseinien kehystämässä tilassa. Lavastus ja puvut ovat Sari Salmelan kädestä.
Anneli Mäkelän suomentama teksti perustuu Venäjällä varttuneen suomalaissyntyisen Elna Sundgrenin tarinaan, jonka on kertonut Christian Sundgren teoksessaan Brevet från Sibirien. Esityksen on ohjannut Milja Sarkola. Suomenkielinen kantaesitys oli 15.2., ja kaikki 20 esitystä on sijoitettu viiteen viikkoon.
Lilga Kovanko lähtee esityksessä liikkeeelle pieneksi taitellusta kirjeestä. Tarina kehkeytyy yhden kansalaisen kertomuksesta koko kansakunnan kollektiiviseksi surukertomukseksi, jossa läheinen katoaa, tiedot tulevat joskus paljon myöhemmin, niiden luotettavuus on kyseenalaista. Vaikka Elna pääsisi Suomeen vonna 1917, hän ei lähde.
Häntä sitoo perhe. Myöhemmin – kun tulisi uusi tilaisuus jäädä Suomeen – häntä sitoo Venäjälle kaksi hautaa: toisen paikan hän tietää, toista ei.
Jälkimmäinen on 1930-luvun lopulta pahimppien puhditusten ajoilta.
Suuren tuntemattoman, epätietoisuuden teeman Kovanko tulkitsee käsittämättömän hienosti ja pienieleisyydessään harkitusti.
Tämä ihmismassoihin hukkuvan venäläisen tarina on luettu monet kerrat, nähtykin, mutta nyt Lilga Kovanko tuo sen viiltävän vaikuttavasti katsojan iholle. Kovankon elekieli on niukkaa. Puheensa hän murtaa venäläisittäin tarkkakorvaisestii. Helsingissä kasvaneen Kovankon venäläiset juuret mitä ilmeisimmin auttavat tätä näyttelijätärtä jäsentämään kerronnan nyansseja niin kielessä kuin suhtautumisessa kerronnan faktoihinkin – aina Stalinin kuoleman aiheuttamaa riemua myöten.
Sari Salmelan puvustus ja lavastus ovat juuri sopivasti, ei mitään puutu eikä ole liikaa. Esitys viittaa 1950-luvun alun poliittiseen ilmastoon meillä. Se kyseenalaistaa jopa harkintakykyä, vaikka nyt elämämme aika onkin kovin toinen.
Lilga Kovankon hillittyä ja eläytyvää kerrontaa ei ajattele ensi hetkistä alkaen roolina. Huivipäinen nainen neuvostotyyllisessä pomppatakissaan kertoo, ja hän on ikään kuin siinä, katsojien edessä.
Tätä esitystä ei kannata jättää väliin. On upeaa, miten pienimuotoisen näköisesti tehdään suurta tulkintaa.