Arvio: Nainen ja anjovis

Sanna Wallenius – Apu – 04.01.2008

Kelmua ja kumikanoja


Onnistuneeseen teatteri-iltaan ei aina tarvita mahtipontisia lavasteita tai suuria näyttelijäjoukkoja. Studio Pasilassa marraskuun puolivälistä saakka täysille katsomoille pyörinyt Nainen ja anjovis -monologi on niin hervotonta katsottavaa, että näytöksestä poistuu miltei pissat housussa.


Syy on mainion Heidi Heralan, jolla on kyky kasvattaa Sinikka Nopolan tekstejä suorastaan järjettömiin svääreihin.



Vajaan kahden tunnin mittaisessa esityksessä filosofoidaan hämäläismurteella muun muassa letkusuulakkeista, ruuan pakkomielteisestä kelmuttamisesta, kumikanoista ja tietysti anjovispurkista.


Hyvää tekstiä ja mainiota näyttelijäntyötä täydentää musiikki, jonka on säveltänyt Heidin oma poika, lahjakas Lauri Maijala.