Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Beljakovin talvi

Arja-Anneli Tuominen – Kansan Uutiset – 09.11.2007

Vallankumous
jota ei tullutkaan

Beljakovin talvi on oiva lähihistorian kuvaus

Ilpo Tuomarilan Beljakovin talvi on paljon parempi näytelmä kuin uskalsin odottaa. Ei siksi, ettenkö pitäisi Tuomarilaa erinomaisena näytelmäkirjailijana, vaan siksi, että lähihistoriasta on pirun vaikea tehdä mukaansa tempaavaa teatteria. Mutta niinpä vain on tehty!

Näytelmä ylätasolla Presidentti ja Vuorineuvos pähkäilevät nuorison radikalisoitumista ja uuden suurlähettilään Aleksei Beljakovin tarkoitusperiä.
Keskitasolla Beljakov mielistelee juuri takkinsa kääntänyttä Väinö Leskistä ja lupailee, että tästä tulee Suomen Allende. Kapakan pöydällä seisten Leskinen jo näkee itsensä melkein maailman hallitsijana.

Alatasolla mellastavat nuoret, jotka juuri ovat kokeneet 60-luvun rokkia, rakkautta ja seksiä-huuman, mutta alkavat 70-luvun alussa etsiä rajoja. Ja rajat löytyvät marxismi-leninismistä. Tiukat opintopiirit (opparit) jankkaavat vallankumouksen teoriaa ja käytäntöä, herkimpiä hiillostetaan.

Mutta silti en usko, että taistolaispiireistä olisi joukoin lähdetty vallankumouksellisen tilanteen todelliseen luomiseen. Kuuluin itse niin sanottuihin revarinuoriin, mutta tunsin sen verran taistolaisia, että vaikka he joivat maljoja neuvostopanssareille ja haukkuivat Kansan Uutisia kokoomuslehdeksi, ei heistä olisi ollut vallankumoukseen, puhelinterroriin vain.

Nuorisoa on
helppo vietellä

Aleksei Beljakov itse varmasti uskoi vallankumoukselliselle otolliseen olotilaan Suomessa. Pekka Laiho näyttelee valloittavasti aatteeseensa uskovaa, viettelijää, jolle kaikki keinot ovat sallittuja, kun päämääränä on ”parempi maailma”.

Väinö Leskistä näyttelevä Pertti Koivula on alussa ehkä liiankin hömelö, mutta aika pian hän alkaa järkiintyä, etenkin kun pää selviää. Tilanne Suomessa ei todellakaan ole samanlainen kuin Chilessä, vaikka lakkoliikehdintä onkin laajaa.

Nuoriso sitä vastoin on täysin rinnoin Beljakovin lumoissa. Beljakov ei oikeassa elämässä tainnut nuoria nähdä kuin kerran pari, eikä hän varmaan ollut niin briljantti kansanhurmaaja kuin Laiho. Mutta idea tulee selväksi.

Osa nuorisosta on valmis seuraamaan karismaattista johtajaa, oli se sitten Hitler, Stalin tai nyt tsaari Putin.

Siksi Tuomarilan loppuun kirjoittama saarna nuorison hyvistä tarkoituksista on hiukan falski. Totta kai nuoret vastustavat ympäristön saastumista, totta kai nuoret haluavat tasa-arvoisempaa maailmaa, totta kai nuoret haluavat poistaa köyhyyden.

Mutta nuoria voi myös käyttää hyväksi, nuoret voivat polttaa kirjoja, nuoret voivat alistaa toisiaan.

Niko Saarela esittää herkkää Lefaa, joka ei oikein sisäistä opintopiirien tiukkaa maailmaa. Hän haluaisi vain vähän rakkautta, mutta se on poroporvarillista hapatusta. Lopulta Lefa tappaa itsensä, ei tietenkään vain opintopiirien takia, ehkä hän ei kestänyt maailmaa.

Vuokko Hovatan Riitan kaltaisia kiihkeitä opintopiirityttöjä olen tuntenut monta. Nykyään he ovat korkeakouluissa ja pankeissa töissä ja kuuntelevat pienessä viinissä Ultra Brata.

Pelokas Presidentti,
vankka talouselämä

Antti Litjan Presidentti on monitasoinen persoona, pelokaskin. Hän ei enää ymmärrä nuorisoa, vielä muutama vuosi sitten hän oli edistyksellisen nuorison idoli.


Aarno Sulkasen Vuorineuvos on yhdistelmä monesta talouselämän vaikuttajasta, vaikka hänen tasa-arvoinen ystävyytensä Presidenttiin tuokin mieleen Kalle Kaiharin.


Vuorineuvos eli talouselämä on presidentin vankka tuki, ja niin syntyi UKK-sopimus ja kansallinen sopu, ja Beljakov sai lähteä lyötynä vain puolen vuoden suurlähettiläskautensa jälkeen.

Ohjaaja Milko Lehdolta on mainio ratkaisu rakentaa tapahtumat näyttämön eri tasoille, (vaikka Pienen näyttämön viimeiseltä riviltä en puolisokeana kaikkea nähnytkään). Joka tapauksessa näyttämökuva on selkeä, mistä kiitos lavastajalle.

Hienosti toimii myös taustafilmin käyttö. Taustakuvana näytettään nuorisomellakoita, joita käytiin Neuvostoliiton lähetystön edessä Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen.

Samat nuoret painottivat parin vuoden kuluttua miehityksen oikeutta – eivät tietenkään kaikki.

Beljakovin talvi on hyvin suositeltavaa katsottavaa, etenkin lähihistoriasta kiinnostuneille. Se saa aikaan mukavaa väittelyä kotimatkan jälkeenkin. Ja sitä paitsi se on erittäin hyvin tehtyä teatteria.