Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Beljakovin talvi

Seppo Suominen – Salonjokilaakso – 08.11.2007

BELJAKOV JA TAISTOLAISET

Beljakovin talvi näytelmäteos
perustuu keskeisesti Turun
Yliopiston poliittisenhistorian
professori Kimmo Rentolan
teokseen Vallankumoksen
aave
tutkimuksiin, jonka näytelmäksi
on käsikirjoittanut
pitkäaikainen (1992-2007)
Turun Kaupungin teatterin
johtaja Ilpo Tuomarila. Heti
alussa on todettava, että lähihistoriasta
kiinnostuneen
katsojan kannalta näytelmä
on hieno valinta Helsingin
kaupunginteatterin monipuoliseen
tarjontaan. Historiapohjainen
näytelmä on aina
tekijöilleen pieni riski, koska
itse historia on harvoin yksiselitteinen
ja tulkintoja on
useita. Beljakovin talvi on yksi
tulkinta ja myös varmasti,
ainakin osittain, fiktiivinen
sellainen.


Näytelmässä on useita tasoja,
mutta päätasot kulkevat
yhtäällä -70 luvun radikaalien
vasemmistonuorten elämässä
ja sen kehittymisessä ja toisaalla
Suomen poliittisen huipun
sisäpiirissä. Megatasolla
käsitellään Urho Kekkonen
”instituution” ja Neuvostoliiton
suhdetta.


Henkilötasolla seurataan
Kekkosen (Antti Litja) ja
nimeltä mainitsemattoman
Vuorineuvoksen (Aarno Sulkanen)
ystävyyttä ja keskustelua
Suomen tulevaisuudesta.
Kekkosta kuvataan jo ikääntyneenä,
mutta jämptinä Suomen
isäntänä, josta tosin alkaa
pientä epävarmuutta havaita.
Meneekö kaikki kuitenkaan
idänsuhteissa Suomen kannalta
hyvään suuntaan.

Näytelmässä kuvataan ulkoministeri
Väinö Leskisen
ja Kekkosen suhdetta varsin
vahvasti siten, että Kekkonen
juoksuttaa Leskistä mennen
tullen, eikä Leskinen tunnu
sitä joko huomaavan tai siitä
välittävän. Totta vai tarua?


Helsingin Neuvostoliiton
suurlähetystön suhdetta Suomeen
peilataan Beljakovin
(Pekka Laiho) kautta, joka
ystävystyy ulkoministeri Väinö
Leskisen (Pertti Koivula)
kanssa ja saa tämän lopulta
lähes talutusnuoraansa, vaatien
häneltä aina enemmin ja
enemmin lojaalisuutta suurvaltaa
kohtaan ja ilmaisee
tarpeen tullen Neuvostoliiton
voiman ja pettymykset Suomen
sisäpolitiikasta.


Nuoret vasemmistoradikaalit
olivat -70 luvulla todellisia
radikaaleja ja oman linjansa
tulkitsijoita. Heidän mielestään
oli hyvin yksinkertaista
muuttaa maailma paremmaksi
ja tasavertaiseksi elää. Näytelmän
radikaalinuoret (Vuokko
Hovatta, Niko Saarela, Marja
Salo, Hannes Suominen
ja
Sami Uotila) ovat niin uskottavia,
että juuri tuollaisiahan
he silloin olivat. Yhteiskunnan
rakenteiden muuttamista vaativia,
mutta niin musta-valkoisesti
ja vain yhteen suppeaan
suuntaan katsovia. Jos nuoret
ovat alussa epävarmoja aatteensa
vahvuudesta, he saavat
vahvistuksen suurlähettiläs
Beljakovilta oikeasta linjasta
ja aatteesta.


Olen yleisesti ottaen vastaan
sitä esittämismuotoa,
joka tuntuu olevan teatterin
tekemisessä nykyisin kovasti
muotia eli käytetään liikkuvaa
kuvaa näytelmän tukena.
Kertaakaan en ole nähnyt
sen vielä toimivan, aina se
on pikemminkin häirinnyt
näytelmän seuraamista. Nyt
toimii ja se johtuu siitä, että
liikkuvaa kuvaa käytettiin lavalla
tapahtumien tueksi, eikä
päinvastoin. Autenttiset kuvat
takana vahvisti tunnelmaa ja
kertoo paljon ajasta, kun samaan
aikaan teatterilavalla
tapahtuu itse asia.


Helsingin kaupunginteatteri
marssittaa taas kerran
lavalle sen verran vahvaa
näyttelijäosaamista, että lähes
kolmetuntinen esitys on
alusta loppuun suurta teatterinautintoa.


Katariina Kirjavaisen oivallinen
lavastus, jota Risto
Heikkerön
valosuunnittelu
hienosti tukee, luo näytelmälle
mitä sopivammat visuaaliset
puitteet.


Kolmella sanalla suosittelen.
Minä tykkäsin kovasti.