Arvio: Beljakovin talvi
IDÄN IDEOLOGINEN AAMUNKOI HEHKUTTI NUORISON
Kekkonen, kristallikruunu ja kalsarit. Taas kerran palataan itsenäisen Suomen pitkäaikaisimman hallitsijan valtakaudelle.
Presidentti tuskailee raivoissaan vasalliensa heikkoutta, rahvaan kuohuntaa ja isänmaata uhkaavan vihollisen juonitteluja kuin Shakespearen kuningasdraamojen hallitsija konsanaan.
Antti Litjan älykkäästi, herkullisin ja runsain detaljein rakentama Kekkos-inkarnaatio hortoilee tuohtuneena pitkissä kalsareissaan lähipiiriään symboloivan Vuorineuvoksen (Aarno Sulkanen) puettavaksi: puku ja solmio ovat hänen haarniskansa, jossa hän taas käy päin… ryssää.
Huolta on työmarkkinapoliitiikan lisäksi kapinoivasta nuorisosta, joka kääntyy Prahan neuvostotankkien kiihkeästä vastustuksesta niin sanotuiksi taistolaisiksi. Heille idän ideologinen aamunkoi sarasti Neuvostoliiton kommunistipuolueessa.
Sieltä tulee myös Aleksei Beljakov, Neuvostoliiton Suomen-suurlähettiläs vuosina 1970-71. Hänen missionaan oli innostaa nuoria vallankumoukseen asti.
Ilpo Tuomarila on rakentanut näytelmän historioitsija Kimmo Rentolan Vallankumouksen aave -teoksen pohjalle. Se tutkii vuosien 1968-72 nuorison taistolaisuutta.
Lenin-sedän fanijoukko
Hallitsijan hovi lihallistuu Väinö Leskisen hahmossa. Pertti Koivulan votkaa urakalla kippaava hikinen ulkoministeri kasvaa koomisesta nynnystä salamielisen itsevarmaksi politikoijaksi, jota ei Pekka Laihon mahtipontinen mutta sentimentaalinen susihukka-Beljakov enää uhkaakaan nielaista.
Joukkovoimaa hyödyntävällä nuorisolla oli 40 vuotta sitten valtaisasti vastustettavaa, esimerkiksi edellisen sukupolven aatteet, valtiomonopolistinen kapitalismi, seksikielteisyys, armeija, kirkko, imperialismi, Iran ja Vietnamin sota.
Nyt joukkovoimattomalla nuorisolla ei liene yhtä paljon valinnanvaraa. Kvartaalikapitalismi, Irakin sota?
Näytelmässä nuorten idealistinen ja puhdas maailmanparantamisen palo kiristyy ideologis-uskovaiseksi puolueen ja vallankumouksen dogmatiikaksi.
Mutta vallankumousta ei tule. Mitä jää jäljelle? Tamminiemen tsaari kyllä porskuttaa kriisistä kohti seuraavia.
Syntyy ironiaa, satiiria ja parodiaa, mistä on sekä haittaa että etua.
Merkillistä aikakautta kutistetaan kuvaelmanomaisiksi fraseologianäytteiksi, joissa henkilöt pannaan toimimaan.
Punalippujen ja vallankumouslaulujen tuoksinassa ei kehity ainakaan haalean historiallista näköispatsastelua. Ohjaus ja roolityöt pitävät faktoilla pelaavan dialogin elossa.
Katsomossa alkavat muistella ne, jotka muistavat itse, ja ehkä ällistellä ne, joille noita aikoja voi vain historiantutkimus selvittää.