Arvio: HDC2
Loistavaa liikkeen juhlaa
Jos Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän ensi-illan perusteella haluaa ennustaa jotain nykytanssin tulevista trendeistä maassamme, niin voimakkaasta teatterinomaisuudesta, puheesta, laulusta ja visuaalisesta runsaudesta ollaan siirtymässä puhtaaseen tanssiliikkeeseen.
Sekä norjalaisen Ina Christel Johannessenin että Simo Kellokummun kantaesitykset keskittyivät kumpikin selkeästi liikkeeseen. Ja nimenomaan koko kehoa monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti käyttävään tanssiliikkeeseen.
Niin Johannessenin Somehting Spooked The Horses että Kellokummun Daydream Junkies olivat yhtä liikkeen juhlaa ja jopa hämmästyttävän samantyylisiä liikelaaduiltaan. Kumpikaan ei myöskään ollut selvästi kertova, mutta ihmissuhteita ja niiden muutoksia löytyi molemmista.
Johanssenin hyvin fyysinen teos on liikemuodoiltaan tietyllä lailla selkeärajaisempi ja terävämpi. Siinä on myös vahva dramatiikan ja vaaran tuntu.
Minä löysin kolmen tanssijan esityksestä miehen ja kahden naisen – äidin ja tyttären? – välisen kolmiodraaman, jolla oli selvä alku, huippukohta ja loppuratkaisu.
Teoksen upeina tanssijoina Sofia Hilli, Jenni-Elina Lehto ja Valtteri Raekallio olivat yhtä aikaa äärimmäisen herkkiä ja vahvoja. Heissä tapahtui sekä sisäisesti että ulkoisesti. Näyttämön reunojen pullo- ja kukkameren saattoi tulkita sekä laajojen maisemien että henkilöiden sisäisen elämän symboliksi.
Kaikkea ympäröivä tuntematon uhka ilmeni ennen kaikkea musiikkikoosteen tummissa sävyissä sekä myös Jukka Huitilan valoissa, jotka välillä muuttivat koko näyttämön kuin vanhaksi ruskeaksi valokuvaksi.
Energinen sekoitus
Simo Kellokummun unelmien metsästäjät näyttivät olevan enemmän hukassa oman olemisensa kanssa. Ainoa pakokeino elämän painajaisista tuntui olevan jatkuva, epätoivoinen ja keinotekoinen onnen huuma tai harvoin kohdattu aito toisen ihmisen kosketus.
Yksi tällaisia aitoja kohtaamisia oli Sofia Karlssonin ja Unto Nuoran kohtauksessa, jossa hyvin yksinkertaisella kosketuksella ja lähellä pitelemisellä oli voimakas tyynnyttävä vaikutus.
Kellokumpu yhdistää koreografiassaan toisiinsa sekä rajua ekspressiivistä ja tuskaista liikettä että välillä hyvinkin provosoivaa viihde- ja mainosmaailmasta tuttua liikesanastoa. Tulos on kiihkeän energinen sekoitus, jossa kukin kuudesta taitavasta tanssijasta saa vuorollaan oman h-hetkensä.