Arvio: HDC2
Dance Company hurahtaa hurmioon
Norjalainen Ina Christel Johannessen on jo lunastanut paikkansa tärkeiden koreografien sarjassa. Viimeksi hän ihastutti Suomessa vuonna 2005 Kiasmassa vierailleella teoksellaan …it’s only a rehearsal.
Helsinki Dance Companylle tehty kantaesitys herätti siis suuria odotuksia.
Kolmen erinomaisen tanssijan tulkinta on taattua HDC-laatua. Johannessenin liike on kurinalaista, terävää ja loppuun pohdittua. Salaisuus piilee yksityiskohtien täsmällisyydessä.
Tunnelmaltaan Something Spooked the Horses on tummahkon totinen. Koko näyttämökuva muhii syksyn maatuvissa väreissä, näyttämön laitojen kukkasista huolimatta. Sofia Hilli ja Jenni-Elina Lehto ovat kaksi vahvaa naista, joille Valtteri Raekallio antaa yllättävän pehmeän kontrastin. Mutta syntyykö tästä kolmiodraamaa, vai mitä? Idea tuntuu keskeneräiseltä ja loppujen lopuksi kaikesta hienosta liikkeestä huolimatta jää valju maku.
Esityksestä tuntuu nyt puuttuvan se omaperäisyys, mitä oli …it’s only a rehearsalissa. Kirjallisuudessa tätä kutsuttaisiin välityöksi. Sellainen se on väistämättä – ihan hyvä, mutta ei jätä paljon jälkiä.
Simo Kellokumpu sen sijaan yllättää raikkaalla ja vahvalla teoksellaan Daydream Junkies. Tiivistämistä ja hiomista tietysti aina riittäisi, mutta tällaisenaankin se pitää otteessaan.
Onnea ja unelmia saadaan odottaa tovi alusta, kunnes päästään tehokkaaseen ja hyvin cooliin olkapäitä kohottelevaan unisono-rivistöön. Sitten repeää. Koko loistava ensemble hurahtaa ekstaattiseen herätyskokousta muistuttavaan hurmioon. Strobovaloilla alleviivataan kokemusta asiallisen minimillä.
Kellokumpu kulminoi monet kohtaukset Unto Nuoran esitettäviksi, mikä oikein onkin. Hän on aivan ilmiömäinen tanssija ja liikkuja – tässäkin porukassa. Hänen liikkeensä ovat supertarkkoja ja loppuunvietyjä. Myös Heidi Naakasta löytyy hurjaa heittäytymistä.
Kellokumpu on kertonut, ettei hän halua ottaa kantaa tai julistaa mitään. Monet kohtaukset jäävätkin puhtaasti katsojan tulkittaviksi. Mikä on messiaan kaltainen mieshahmo, jota muut käyvät suutelemassa?
Ehkä nämä visiot vain kumpuavat tekijänsä alitajunnasta. Vai ovatko ne päiväuninarkkareiden trippejä?
Äänimaailman minimalistinen elektronipauke kummassakin teoksessa vei migreenin partaalle.