Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: HDC2

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 14.11.2007

TUNTEITA, TYYLIÄ JA TAITURUUTTA HELSINKI DANCE COMPANYN TAPAAN

Nuorta suomalaista koreografipolvea edustavan Simo Kellokummun Daydream Junkies on jännittävä tanssiteos. Nimen avautumisesta ei kannata kantaa huolta yhtä vähän kuin modernin kuvataiteen puolella. Vihjeitä ”päiväuninarkomaaneista” toki voi saada, mutta kuva on laajennettavissa koko elämän mittaiseen matkaan, kulkemiseen arjessa, sen vakiintuneissa, turvallisissa mutta myös turruttavissa kuvioissa. Kun polun varrelle ilmaantuu ärsykkeitä, niihin reagoidaan milloin minkäkin asteisella intensiteetillä. Sellaisia ovat yksilön kohdalla suuret tunteet, rakastuminen, intohimo, mustasukkaisuus, kun taas uskonnot ja ideologiat voivat synnyttää suoranaisen joukkosuggestion.

Tärkeintä koreografiassa on kuitenkin instrumenttien ilmaisevuus. Se toimii erinomaisesti, liikkeissä on spontaania voimaa, antautuvuutta ja uhmaa. Ryhmä on ehyt, mutta suo vahvoin solistisin osuuksin vapauksia jäsenilleen, yllyttää unelmiin, ei taltuta. Kaunista, vakuuttavaa liikesanastoa.

Norjalaisen Ina Christel Johannessenin teos tarjoaa linkkiä näyttämökuvaan tai päinvastoin. Tartutaanko siihen vai ei, sillä tuntuu olevan yhtä vähän merkitystä kuin nimikoodilla ”jokin säikytti hevoset”. Pikemmin voi olla niin, että koodi ei nytkään, kuten edellä, ole tarkoitettu kokonaan avattavaksi. Lavastus joka tapauksessa miellyttää silmää, pullopuutarha, kukka joka pullossa. Sitä myös hyödynnetään, poimimalla kukkasia satunnaisesti tai määrätietoisesti tai käyskellen niiden keskellä mitään näkemättömästi. Myös lasinsirpaleilla lienee symboliikkansa.

Tanssijakolmikon voi nähdä ilmentävän sekä riippuvuutta että sulkeutuneisuutta, jälkimmäisen korostuessa kulmikkain, jopa lähes spastisin liikkein. Teknistä taituruutta huokuvan triangelidraaman ei anneta kulkea arvattavaa latua, tanssi on valmis, kertomus jää auki.

Helsinki Dance Companyn kantaesitysillassa oli tasoa ja tyyliä. Niin on hyvä, mutta se mitä jäin kaipaamaan, on komiikka. Totisuus ja liikkeen ankaruus taideilmastossa ylipäätään ansaitsee vastapoolikseen lämmintä naurua. Myös siihen tämä ryhmä tunnetusti venyy. Ja vetää mukanaan yleisön.