Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: HDC2

Sara Nyberg – Skenet – 08.11.2007

Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän kahdessa uutuusteoksessa on mukana kokenutta nostalgiaa ja nuorta voimaa.

Yhteisnimi Helsinki Dance Company potenssiin kaksi sulkee sisäänsä kaksi hyvin erilaista tanssiteosta. Norjalaisen Ina Christel Johannessenin Something Spooked the Horses luo näyttämölle muistojen tunnelmaa, nuoremman polven Simo Kellokummun Daydream Junkies vie katsojat rytmiseen elämänjanon ja kuolemanvietin maailmaan.

Something Spooked the Horses, Jokin säikäytti hevoset, on Johannessenin (s.1959) tiivistunnelmainen teos. Näyttämöllä ei nähdä tai kuulla hevosia, vaan nimi viittaa atmosfääriin, jonka kokenut koreografi on teokseen halunnut luoda. Hän on käyttänyt teoksen valmistamiseen improvisaatiota ja luonut näkemyksensä taitavien tanssijoiden omasta liikkeestä. Lopputuloksena on kolmen tanssijan voimakkaan läsnäolon teos. Punertavien krysanteemien keskellä Sofia Hilli, Jenni-Elina Lehto ja Valtteri Raekallio tanssivat tunteikkaasti heittäytyen.

Tanssiteoksen sijaan tuntuu kuin katsoisi kohtauksia menneiden aikojen mustavalkoisesta elokuvasta. Teoksen tarinan jokainen katsoja saa luoda mielessään, Johannessen antaa siihen runsaasti ärsykkeitä ja kuvia, muttei selvää juonta. Toisiinsa nivoutuvissa kohtauksissa tanssijat kuulostelevat ympäröivää maailmaa ja toisiaan. He tuntuvat aistivan kuin hevoset, herkästi kuunnellen, mutta katsovat suoraan toisiaan, näkevät ja reagoivat toistensa tanssiin.

Jukka Huitilan valaistus lisää elokuvamaista tunnelmaa. Värit katoavat näyttämökuvasta ja punaiset kukatkin muuttuvat rusehtaviksi, kuin kuihtuneiksi menneistä kertoviksi tervehdyksiksi.

Simo Kellokummun (s.1972) kuuden tanssijan teoksessa kohtaavat elämän ja kuoleman ajatukset. Ennen ensi-iltaa Kellokumpu kertoi Daydream Junkies – teoksen lähtökohtana olleen sisäisten tunnelmien viestiminen, ei ulkoapäin syntyvän maailman kuvaaminen.

Tanssijoiden sisäiset tuntemukset tulevat eläviksi, kun he ihmettelevät elämää ripsien tapaan räpsyvien sormien läpi. Vaatteita he vaihtavat useasti keskenään, kuin kokeiluna, miltä tuntuisi elää toisen nahoissa.

Näyttämökuva on pelkistetty, Jukka Huitilan valopöntöt roikkuvat lähellä tanssijoita ja valaisevat tyhjää valkoista tanssimattoa. Tanssijoiden liike lähtee pienistä rytmikkäistä olkapään kohotuksista ja kasvaa jalkojen korkeisiin nostoihin. Kellokummun aikaisemmista teoksista tuttuun tyyliin välillä ollaan kuin diskossa tai yökerhossa, välillä narkomaanien huumehöyryisissä unelmissa.

Heidi Naakka ja vieraileva tanssija Sofia Karlsson ovat teoksen aistilliset naiset, joiden koristeellisesti liikkuvat kädet viettelevät. Neljän miehen vauhdikas tanssi sisältää korkeita jalannostoja ja matalia lattiatason pyörähdyksiä. Tanssiryhmän Unto Nuoran, Mikko Lampisen ja Mikko Paloniemen lisäksi teoksessa tanssii vierailija Jarkko Mandelin, joka on lyhyessä ajassa korvannut polvivammasta kärsivän Kai Lähdesmäen.

Elämäntanssissa kuolema taitaa lopulta voittaa. Lopun kuvassa muut tanssijat kannattelevat korkealla ilmassa Mandelinia, joka lanneliinalla verhottuna liitää näyttämön halki, ristiinnaulitun asennossa.