Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Aurinko ja minä

Arja-Anneli Tuominen – Kansan Uutiset – 23.04.2008

AURINKO JA MINÄ ON TEATTERIHERKKU

Ensi-illassa 17. 4. Aurinko ja minä-esityksen yleisö nousi esityksen päätteeksi seisomaan ja huusi bravota, teatterinjohtaja Sarkola kiiruhti ojentamaan Kyllikki Forssellille mahtavan kukkakimpun elegantin käsisuudelman kera. Näin palvotaan Diivaa.

Palvonta osui oikeaan. Aurinko ja minä on ihastuttava teatteriherkku.
Kyllikki Forssell, jos kuka voi esittää vanhenevaa Sarah Bernhardtia, diiva toisessa potenssissa!

Santeri Kinnunen on oivallinen sihteeri Georges Pitou, joka jo tietää, että Bernhardtin muistelmien toisesta osasta ei mitään tule, mutta, joka osaa myötäillä vanhaa naista loukkaamatta tätä. Ei Kinnusen Pitou ole mikään Bernhardtin orja. Itse asiassa hän on monesti emäntäänsä vahvempi. Ilman häntä tähti hukkuisi lopullisesti muistojensa seniiliin sekamelskaan.

Kirjailija John Murrell on pannut näytelmän tapahtumaan 1922, jolloin Sarah Bernhardt eli viimeistä kesäänsä.

Todellisuudessa mukana enää ollut sihteeri Pitou, mutta se on toisarvoista.
Vanhan naisen ja keski-ikäisen miehen suhde ei ole ihan vailla eroottista latausta. Sarahissa on ikuista seksuaalista vetovoimaa, joka se ei ole uhka vaan lämmönlähde naisia pelkäävälle Pitoulle.

Forssellin ja Kinnusen kemiat kohtaavat upeasti. Sellaista ei joka päivä näyttämöllä näe.

Aurinko kuolee
niin kuin Sarah


Aurinko ja minä ei ole sellainen hittikomedia kuin Kvartetti. Se kääntyy usein tragedian puolelle. Vanha nainen taistelee mielensä kirkkauden puolesta. Hän tietää pian kuolevansa, mutta hän tietää myös, että aurinkokin kuolee. Siihen menee ehkä pari miljardia vuotta, mutta se kuolee, niin kuin kuolee Sarah Bernhardtkin. Onhan se lohtu.

Komediaa nähdään sekavassa muistelmien kirjoitusprosessissa. Pitou joutuu esittämään Sarahille tärkeitä ihmisiä. Sarah ei nimittäin halua vain sanella muistelmiaan, hän haluaa näytellä ne.

Kun Pitou saa esittää mm. Sarahin äitiä, hän pääsee elementtiinsä. Hän voi täysin palkein arvostella Sarahia, niin kuin tämän kurtisaani-äitikin teki.
Pitou keikistelee, ei muka tahtoisi näytellä, mutta sisimmässään hän rakastaa hommaa.

Pitousta on myös ihana näytellä kaameaa, rahanahnetta manageria Jarrelia, jonka kanssa Sarah kiersi Amerikkaa. Ei Jarrel tokikaan Sarahia nylkenyt taloudellisesti. Sarah tiesi arvonsa ja osasi laskea. Hän oli rikas leidi.

Pitou ei kuitenkaan pysty näyttelemään Sarahin hulttiomaista aviomiestä Jacques Damalaa, kreikkalaista diplomaattia, joka oli paitsi narkomaani, myös irstailija, jossa oli ajan juorulehtien mukaan sekä Casanovaa että markiisi de Sadea.

Pitou ei voi esittää näin inhottavaa ihmistä. Mies teki Sarahin elämästä helvetin ainakin niin pitkäksi aikaa, kun Sarah kesti häntä. Silti Sarah rakasti Jacquesia loppuikänsä.

Näyttelijät
ennen kaikkea


Aurinko ja minä on selkeää vanhanaikaista teatteria, jossa näyttelijät merkitsevät kaikkea. Keskinkertaisilla kyvyillä tätä ei esitetä. Ohjaajan tehtävä on pitää käsissään kokonaisuus, ja sen Milko Lehto on tehnyt.

Elina Kolehmaisen lavastus tuo mieleen Rivieran, vaikka Sarah Bernhardtin kesäpaikka sijaitsi Bretagnessa. Tarinan ajankohdan hehkuva kuumuus tulee joka tapauksessa esiin.

Aurinko ja minä-näytelmä piti tulla ensi-iltaan jo viime vuoden syksyllä, mutta Kyllikki Forssell loukkasi jalkansa. Olikohan tapauksessa mukana Sarahin haamu, sillä häneltä amputoitiin jalka näyttämöonnettomuuden jälkeen. Jalkaproteesi ei estänyt Bernhardtia näyttelemästä.

Ehkä Forssellin jalka vieläkin vähän vihoittelee, mutta Sarahillahan oli se proteesi.

Aurinko ja minä on loppuunmyyty kevätkauden ja kuukausia eteenpäinkin. Aina kannattaa kuitenkin kysyä peruutuspaikkoja.