Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Aurinko ja minä

Lauri Meri – Helsingin Sanomat – 20.04.2008

Diivaroolissa ei ole tietoakaan diivailusta

Näytelmä Sarah Bernhardtista toimii kahden näyttelijän tasavertaisena roolileikkinä

Kyllikki Forssell ei ole Sarah Bernhardtin roolissaan Suuri Diiva eikä edes Suurella Näyttämöllä, mikä on hänen tuoreen muistelmateoksensa nimi. Hän on teatterilavojen sammumaton tähti, jonka ei tarvitse alleviivata omaa suuruuttaan. Yleisö on oppinut osoittamaan hänelle seisten suosiotaan.

Kyllikki Forsselliin uskoo, kun hän diivoista suurimman roolissa sanoo rakastavansa myrskyä. Eikä vaikeuksia tuota myöskään Bernhardtin maininta, että hän on näyttämöltä käsin palvellut ihmisiä 55 vuotta, onhan Forssellin teatteriura kestänyt tätäkin pitempään. Kaikkein vaivattomimmin menee läpi näyttelijättären repliikki: Tänään minä yllätän kaikki!

Forssell nimittäin näyttelee tavattoman tuoreesti. Keinot sinänsä ovat tutut, mutta näyttelijättären läsnäolon edessä on turha pulista mistään uudistumistarpeesta.

Forssellin rentous ja välitön kontakti vastanäyttelijäänsä takaavat sen, ettei John Murrellin näytelmästä Aurinko ja minä tule mitään ”museokamaa” sen teatterihistoriallisesta aiheesta huolimatta.

Kyllikki Forssell näyttelee tarkasti roolihahmoon kuuluvan puujalkakävelyn (Sarah Bernhardtilta oli amputoitu toinen jalka), muuten tulkinta on ilmava. Elämän traagisuus ei kiteydy Bernhardtin hahmoon, Forssell heittää sen ilmassa väreileväksi ja yleisön kanssa helposti jaettavaksi yleisinhimilliseksi tunteeksi.

Toteutuksessa on mukana Aurinkoa, etenkin Forssellin kohdalla. Kokonaisuutta voisi kuvailla iltaruskon sävyiseksi komediaksi

Milko Lehdon ohjaus on osaltaan tasannut näytelmän tummia syövereitä. Viimeistelystä vastaa Elina Kolehmaisen maanläheiseksi väritetty, joskin turhan muovinen lavastus.

Näytelmän yksi keskeinen elementti puuttuu lavalta kokonaan. Bernhardtin pyörätuoli, johon hän näytelmän tapahtuma-aikaan – viimeistä edellisenä elinvuotenaan 1922 – lienee ollut kokolailla sidottu.

Kaupunginteatterissa nähdään tanssahteleva teatterileikki, jossa diiva yrittää löytää itsensä ja hänen apulaisenaan oleva sihteeri puolestaan vapautua itsestään.

Bernhardtin muistelmien jatko-osan kirjoittaminen jää näiden kahden välillä jonkinlaiseksi tekosyyksi. Mitään todellista dramatiikkaa tehtävään ei sisälly. Ohjaajan olisi toivonut kehittelevän ratkaisuaan tietoisemmin roolihenkilöiden luonnekuvien syventämiseksi.

Forssellin kohdalla yleisön on helppo nauraa vapautuneesti, kun Bernhardt suunnittelee ottavansa vastaan nuoren kirjailijan hänelle lähettämän roolin, mikäli kirjailija vain suostuu muuttamaan hahmon iän nuoremmaksi. Bernhardtin tilanteessa ajatus on koskettava, Forssellin voi mielessään jo nähdä kyseisessä roolissa.

Vastanäyttelijäänsä reilusti puolta nuorempi Santeri Kinnunen ei ole pitkään aikaan muisteluiässä, mutta hänkin kantaa näyttämölle mukanaan pitkän rivin aikaisempia roolitöitään. Kinnunen on näytellyt niin paljon originelleja marginaalihahmoja, että roolitusta voisi hänen kohdallaan pikaisesti tarkistaa. Kinnunen tekee työnsä erinomaisen hyvin, mutta toivottavasti Georges Pitou jää aikakirjoihin yhden lajin huipennuksena.

Esityksellä on ansionsa Forssellin ja Kinnusen lempeänä leikkinä. Kokonaisuutta ajatellen tuotteistus maistuu tässäkin Kaupunginteatterin esityksessä niin vahvana, että ohjaajan olisi toivonut päätyneen tulkinnassaan miltei päinvastaisiin ratkaisuihin.