Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Aurinko ja minä

Marja Kuparinen – Kirkko ja kaupunki – 23.04.2008

Aurinko nousee vielä tänään

Mitä tekee ja tuntee ihminen silloin, kun kuolema lähestyy, ja menneiden vuosien muistot hapertuvat mielen ulottumattomiin?


Kyllikki Forssellin luoma Sarah Bernhardt Aurinko ja minä -näytelmässä on riipaisevan vahva ja herkkä ihminen, oikukas ja määräilevä, kuoleman kauhistama ja piiskanterävästi sivaltava nainen. Hän ei ole välittänyt sovinnaisuudesta aikaisemmin, miksi nyt vanhuudessakaan?


Rakastajat ja roolit ovat jo lepattavia muistoja, lehtileikkeitä tai sihteeri Pitoun (Santeri Kinnunen) irrallisia muistiinpanoja käsiin hajoavassa arkistokansiossa. Selkää ja lonkkaa särkee. Askel on käynyt kankeaksi. Värjätyn tukan juuret hapsottavat harmaina. Forssellin ruumiin kieli ei horjahda hetkeksikään. Jokainen katsomon klenkkapolvi tunnistaa: juuri noin. Tuota on olla ruumiin vankilassa.


John Murrellin kirjoittamassa ja Milko Lehdon ohjaamassa tiiviissä näytelmässä käsitellään olennaisia kysymyksiä: elääkö kuin Sarah, itseään säästämättä ja intohimoisesti, vai niin kuin Pitou, toisen varjossa, sovinnaisen varovaisesti ja säädyllisesti? Kuinka suhtautua suruun vähiin käyvistä päivistä?


Kinnunen tekee hienon Pitoun. Sihteerissä on ylimielisyyttä, paheksuntaa, kyllästymistä, kärsivällisyyttä ja viimein myös öisen näytelmäleikin imuun heittäytyvää irrottelijaa. Ja entä ne eleet, käden heilautukset, lysyyn menneet hartiat ja pään puistelut. Hänen madamensa on kerrassaan mahdoton, mutta kuitenkin, miten hän onkaan elänyt!


Forssellin Sarah on piirretty huikealla taidolla ja sellaisella intensiivisyydellä, että pala nousee kurkkuun. Kuolemassa ja ihmisen hapertumisessa on oikeasti hyvin vähän ylevää ja lohdullista. Kuolema on vihollinen.


Forssell ja Kinnunen ovat rooleissaan kuin toisiinsa väsähtänyt pariskunta, jonka päivän täyttävät keskinäiset kinat ja oikut. Pitoussa on pinnan alla aitoa välittämistä ja huolta, eikä Sarahilla ole muita torjumaan lähestyvän tuntemattoman pelkoa. Yksin jäädessään Sarah tietää tarkkaan, missä mennään, Pitoulle täytyy vielä vähän pörhistellä.


– Haluan, että tässä on jotain järkeä. Minä yllätän kaikki, toivoo uneton Sarah lehteillessään elämänsä dokumentteja.


Siinä ovat elämän jätteet ja aarteet, joihin muisti ei saa enää otetta. Vain ajoittain mieli tapailee rooleja ja kohtauksia omasta elämästä. Samaan aikaan Sarah tietää, ettei aikaa enää ole. Hän kuolee kohta, vaikka aurinko vielä nouseekin.


– Ettekö te pelkää edes vähän, kysyy näyttelijä yleisöltä.


Kyllä vain, sillä kuolema tulee aina kesken elämää.